Ennen poro ruokki poromiestä, nyt poromies ruokkii poroa. Tämä vanha poromiesten yleisesti käyttämä sanonta kuvaa porotutkija Mauri Niemisen mukaan hyvin tämän hetkistä suomalaista porotaloutta.
Viime vuosikymmenet ovat muuttaneet elinkeinoa ammattimaisempaan suuntaan. Muiden alojen tapaan tavoitteena on ollut tuottavuuden tehostaminen. Uusien tulostavoitteiden myötä on ilmaantunut myös ongelmia.
”Porojen talviseen lisäruokintaan siirtyminen on ollut suuri muutos. Siihen ryhdyttiin pakon sanelemana 1970-luvun lopulla. Nyt se on yleistä ja valitettavasti pysyvää”, Nieminen pohtii.
Ruokinta lisää kuluja, mikä vähentää elinkeinon kannattavuutta. Lisäruokintaa ei tarvittaisi, jos talvilaitumet riittäisivät. Tämä edellyttäisi Niemisen mukaan poromäärän vähentämistä.
”Erityisesti talvilaitumet ovat kuluneet liian suurten eläinmäärien käytössä. Suomessa poronhoitoalueen pohjoista osaa lukuunottamatta porot laiduntavat metsissä. Laitumet ovat jatkuvassa käytössä ja köyhtyvät.”
”Talvella ravinnonsaanti vaikeutuu ja poroa on autettava selviytymään pahimman ajan yli. Lisäruokinta on muodostanut olennaiseksi osaksi elinkeinoa poronhoitoalueen etelä- ja keskiosissa. Se ei ole hyvä asia.”
Jos Nieminen tutkijana suhtautuu varauksella lisäruokintaan, eivät poromiehetkään siitä iloitse. Posion Timisjärven paliskunnan poromies Kari Henttusen näkemys lisäruokinnan syistä poikkeaa Niemisen ajatuksista.
”Olemme joutuneet turvautumaan lisäruokintaan 1980-luvun alkupuolelta saakka, sillä talvilaitumilla ei ole enää riittävästi luppoa. Tämä on seurausta liiallisesta metsänhakkuusta.”
Rovaniemen ammattikorkeakoulun poronhoidon lehtori ja porotutkija Veikko Maijala arvelee, että maamme poroista noin kolmekymmentä prosenttia elää luonnonlaitumilla, ilman lisäruokintaa. Nieminen puolestaan toteaa, ettei Suomessa ole yhtään paliskuntaa, jossa joku poromiehistä ei joutuisi eläimiään ruokkimaan.
Mielikuva laatutuotteesta elintärkeä
Tutkijat ja poromiehet tuntuvat suhtautuvan porojen tarhaukseen varauksella. Osavuotinen tarhauskin voi helposti vaurioittaa poron mainetta luonnoneläimenä, puhumattakaan ympärivuotisesta tarhauksesta.
”Kukaan poromies ei ruoki karjaansa huvikseen. Poro kuuluu luontoon, eikä tarhaan. Osavuotisessa tarhauksessa on tärkeää, että olot ovat mahdollisimman luonnolliset. Suuren tokan ympärivuotinen tarhaaminen ei voi taata luonnonmukaisia oloja eläimille”, Henttunen painottaa.
Osaksi kyse on periaatteesta ja porojen hyvinvoinnin turvaamisesta, mutta myös rahasta. Viime vuosina yleistyneet poronhoitoalueen ulkopuoliset ympärivuotiset tarhat eivät kilpaile samoista euroista lihamarkkinoilla kuin pohjoisen perinteiset porotilat. Kyse on enemmänkin imagosta.
”Tarhaaminen muuttaa lihan koostumusta. Se ei ole vapaana olevan poron lihaa, ja maku on erilainen. Tuotteista on selvittävä, millaista lihaa kuluttaja on ostamassa. Koska poronlihan imago on ollut nousussa, poromiehet pelkäävät tarhauksen vievän tuotteelta arvostuksen”, Nieminen pohtii.
Lisäruokinta ei ole
ainoa muutos
Nieminen korostaa, että porotalouden ilme ei ole muuttunut hetkessä, vaikka elinkeinon pitkässä historiassa muutama vuosikymmen tuntuukin hujaukselta. Ruokinnan lisäksi paljon muutakin on muuttunut.
”Tekniikka on helpottanut työtä, mutta tuonut myös paljon kuluja. Uudet säännökset, kuten kenttäteurastamoista luopuminen, muuttavat toimintamalleja. Päättäjät eivät aina ymmärrä, mihin ovat puuttumassa. Tästä hyvänä esimerkkinä säädösehdotus, jonka mukaan poroa ei olisi enää saanut tarttua sarvista. Se ei onneksi mennyt läpi.”
”Porotalous näyttää pysyvän nykyisellään. Suuria muutoksia tuskin tulee eikä elinkeino ole häviämässä. Toivottavasti liian suurten poromäärien aiheuttamat haitat ymmärretään. Kun tokat ovat pienempiä, porot saavat ravintonsa ainakin poronhoitoalueen pohjoisimmissa osissa luonnosta.