Yhdysvaltain presidentinvaalien laatikkoukon Donald Trumpin menestys on lyönyt ällikällä niin asiantuntijat kuin maallikotkin. Ehdokas eroaa kilpailijoistaan näkyvimmin siinä, että hän käyttää poikkeuksellisen aggressiivista kieltä, rikkoo korrektiuden rajoja, uhkailee ja halventaa.
Kun esiintymistyylin kuorii pois, alta paljastuu politiikassa perin tavallinen roolihahmo: populisti, joka tarjoaa monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia lääkkeitä.
Trumpin keinoja Yhdysvaltain talouden ja turvallisuuden kohentamiseksi ovat esimerkiksi muurin rakentaminen Meksikon vastaiselle rajalle (muurin maksaisi Trumpin mukaan Meksiko!), muslimien maahantulokielto, Kiinan taloudellisen voiman nujertaminen ja stopin paneminen Yhdysvaltain keskushallinnon tuhlailulle.
Trumpin presidenttiys olisi jopa kiinnostavaa kokea, koska silloin nähtäisiin, kuinka hän tosimaailmassa onnistuisi panemaan tavoitteensa täytäntöön.
Ja nähtäisiin sekin, missä vaiheessa äänestäjät huomaavat tulleensa petetyiksi ja kääntävät miljardöörille selkänsä. Niin on demokraattisissa maissa käynyt kaikille valtaan päässeille populistipoliitikoille, ennemmin tai myöhemmin.
Suomessa SMP lupasi ennen vuoden 1983 eduskuntavaaleja hoitaa maasta työttömyyden kuudessa kuukaudessa, jos puolue pääsee hallitukseen. Toinen teema oli ”Rötösherrat kuriin”. Kukapa noita tavoitteita olisi vastustanut.
Näillä lupauksilla puolue myös purjehti komeaan vaalivoittoon. Pääministeri Kalevi Sorsa vain teki jäynän ja antoi puolueelle työministerin salkun. Ja kävi niin, että ministeriksi tullut Urpo Leppänen ei pystynyt työttömyyden poistoon neljässä vuodessakaan. Vuoden 1987 vaaleissa SMP kärsi raskaan tappion.
Nyt samantyyppisissä ongelmissa ovat perussuomalaiset: kuinka tehdä hallituksessa reaalipolitiikkaa ja samaan aikaan raaputtaa äänestäjien korvasyyhyä vaikkapa EU- ja pakolaispolitiikassa.
Omat populistinsa ovat olleet kaikissa pohjoismaissa. Venäjällä Vladimir Zhirinovskin räyhähenkinen liberaalidemokraattinen puolue on osoittautunut sitkeähenkiseksi – kun on voinut surfata varsinaisen vallan ulkopuolella.
Sorsan käyttämä vastuunanto on paljastavin tapa testata populistien todelliset kyvyt vastuunkantoon. Aina tosin ei tarvita edes vastuuttamista. Esimerkiksi Ruotsin Uusi Demokratia -liike kuukahti 1990-luvulla oppositiossa yhtä nopeasti kuin oli noussutkin, syynä puolueen sisäiset skandaalit ja kiistat.
Nekin ilmiöt ovat olleet tyypillisiä populistipuolueille. Suomessakin.
Populistien menestystekijä on unohtaminen. Jokaisesta uudesta sukupolvesta löytyy oma joukkonsa äänestäjiä, joka haluaa kokeilla, josko yksinkertaiset keinot sittenkin selättäisivät monimutkaiset ongelmat. Uskotaan niin, koska halutaan uskoa.
Kyseessä on vähän sama ilmiö kuin silloin kun ihmiset panevat rahansa nopeita huipputuottoja tarjoaviin wincapitoihin, vaikka ne vaikuttaisivat liian hyviltä ollakseen totta. Ajatellaan, että jospa ne juuri tällä kertaa olisivatkin totta.
Timo Soini totesi jokin aika sitten Saksan osavaltiovaaleja arvioidessaan, että kansa ei äänestä väärin. Ajatus pitää paikkansa siinä, että demokratia toimii silloin kun kansan tahto toteutuu.
Toinen asia on, että kansan äänestyspäätöksistä voi olla huonoja seurauksia myös sille itselleen. Nyt Yhdysvalloissa rakennetaan teemasta suurta poliittista koetta.