Tampere Populaarimusiikin tutkimus on viimeisen vuosikymmenen aikana vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen musiikintutkimuksen kentässä. Aikaisemmat erottelut "korkean" ja "matalan" kulttuurin välillä ovat menettäneet merkitystään kun musiikin- ja kulttuurintutkijat ovat kiinnostuneet entistä enemmän tavallisten ihmisten musiikillisesta arkipäivästä.
Pekka Jalkasen ja Vesa Kurkelan kirjoittama, perjantaina WSOY:n julkistama suomalaisen populaarimusiikin historia on vain yksi osoitus, että populaarimusiikki ja -kulttuuri ovat juuri nyt ajankohtaisia tutkimuskohteita niin meillä kuin muuallakin.
Tavallisille ihmisille ne ovat toki aina olleet tärkeitä: 1800-luvun porvariskulttuuri viihdytti itseään oman aikansa populaarikulttuurin, salonkimusiikin ja operettien parissa siinä missä 1990-luvun alun laman kourissa kamppaileva työläinen saattoi vaikkapa Irwinin musiikin kautta käydä omaa hiljaista kapinaansa armotonta yhteiskunnan koneistoa vastaan.
Aina sitä on rakastettu, aina sen kautta on rakennettu omaa identiteettiä ja ilmaistu itseä, aina sen sävelet ovat näyttäneet tietä ulos harmaasta arjesta. Vasta viimeisen kahden vuosikymmenen aikana populaarimusiikki on kuitenkin myös alettu ottaa vakavasti tutkimuksen piirissä.
Lyömäaseesta tutkimuskohteeksi
Vielä 1960- ja 1970-luvuilla populaarimusiikin status oli Suomen musiikkipiireissä kiistanalainen.
Vaikka Suomessakin nähtiin läntisen maailman populaarikulttuurin ilmiöitä - rautalankaa, hippikulttuuria, faniutumista - musiikkitieteessä tutkittiin vain taidemusiikkia.
Populaarimusiikista tuli pikemminkin ajan vasemmistolaisten kulttuuriradikaalien ja sen piiriin 1970-luvulla rantautuneen etnomusikologian, kulttuurilähtöisen musiikintutkimuksen, lyömäase taidemusiikin elitismiä kohtaan.
Kari Rydmanin "Hyvä iskelmä on parempi kuin huono sinfonia" -lausuman hengessä populaarimusiikin kautta pyrittiin tuulettamaan Suomen musiikkielämää. Musiikintutkimuksessa radikaalit ajatukset eivät kuitenkaan vielä tuolloin näkyneet - populaarimusiikki nähtiin musiikillisesti arvottomana "käyttömusiikkina", jonka tutkimukseen ei resursseja eikä tukea löytynyt.
1980-luvulta lähtien populaarimusiikki on kuitenkin hiljalleen hyväksytty akateemisen musiikintutkimuksenkin kohteeksi siinä määrin, että tähän päivään mennessä on tusinan verran väitöskirjoja aiheen tiimoilta tarkastettu. Tähän on tietysti ollut merkityksensä muun muassa sellaisten 1970-luvun ja 1980-luvun pioneerien kuin Ilpo Saunion, Pekka Gronowin, Philip Donnerin, Pekka Jalkasen ja Vesa Kurkelan työllä. Populaarimusiikki on alettu nähdä osana suomalaista kulttuurihistoriaa, jonka kautta kansallinen identiteettimme on rakentunut.
Salonkimusiikilla, kupletilla, torvisoitolla, iskelmällä, jazzilla ja rockilla on kaikilla oma merkityksensä sille, mitä nimitämme "suomalaiseksi" kulttuuriksi, ja tätä kautta myös populaarikulttuurin tutkimukselle on alettu nähdä aivan erityinen arvonsa.
Arkipäivän merkitykset kiinnostuksen kohteena
"1990-luvulla populaarimusiikki ei enää joudu taistelemaan paikastaan tutkimuksessa", 1960-luvun populaarimusiikista väitellyt Tarja Rautiainen Tampereen yliopistosta toteaa. "Musiikin 'tavaroituminen', medioituminen ja musiikkiin liitetyt arkipäivän merkitykset ovat nousseet tärkeäksi tutkimuskokonaisuudeksi jossa populaarimusiikilla on tärkeä osansa."
Rautiainen näkeekin populaarimusiikin tutkimuksen osana nykykulttuurintutkimusta, jolla on myös pedagoginen ja valistava funktio: "Populaarimusiikin tutkimuskenttä laajenee toivottavasti tulevaisuudessa entistä enemmän median puolelle. Näin sen kautta osaltaan voidaan parantaa niin sanottua media-lukutaitoa, jolla nykymaailmassa on tärkeä rooli."
Jokainen teini-ikäisten ja nuorten aikuisten kanssa tekemisissä ollut voikin huomata, miten tärkeää populaarikulttuuri on henkilökohtaisen identiteetin kannalta - populaarikulttuurin tuotteiden kautta kirjaimellisesti eletään elämää: ilmaistaan itseä, verkostoidutaan sosiaalisesti, luodaan merkityksiä aktiivisesti "omaan musiikkiin" osallistumalla. Tällaisia näkökulmia on myös populaarimusiikin tutkimuksen kautta alettu ottaa esille.
Toisaalta taas kulttuuriset hierarkiat ovat myös liudentuneet. "'Korkean' ja 'matalan' kategoriat ovat postmodernissa kulttuurissa kyseenalaistuneet, ja niin eri musiikit kuin niiden kuuntelijatkin omaksuvat entistä vaivattomammin piirteitä itsensä ulkopuolelta", Rautiainen jatkaa.
Populaarimusiikin tutkimus ei kuitenkaan ole pelkästään kulttuurihistoriaa tai arkipäivän merkitysten tutkimusta. Sitä tutkitaan myös musiikkianalyyttisesti.
"Populaarimusiikin tutkimuksen on ollut tarve irtautua sosiologisesta kysymyksenasettelusta, ja esimerkiksi populaarimusiikin soundi ja tyylihistoria ovat tärkeitä tutkimuskohteita", Sibelius-Akatemian populaarimusiikin tutkimuksen professori Vesa Kurkela toteaa.
"Suomalaisen populaarimusiikin historiallinen kehitys on mielenkiintoisella tavalla tulosta sekä amerikkalaisperäisistä että venäläisistä vaikutteista, eikä sitä voi täysin ymmärtää ilman tyylihistoriallista näkökulmaa", Kurkela vastaa kysymykseeni suomalaisen populaarimusiikin tutkimuksen ominaispiirteistä.
Musiikintutkimuksen tulevaisuus
Aika näyttää, onko populaarimusiikin tutkimusta enää tulevaisuudessa tarve erottaa etuliitteellä muusta musiikintutkimuksesta.
Musiikkitieteellistä opetusta ja ohjausta populaarimusiikkiin on nykyään tarjolla jokaisessa Suomen yliopistossa, jossa musiikki on mahdollinen pääaine. Sibelius-Akatemian määräaikainen populaarimusiikin tutkimuksen professuuri, jota dosentti Vesa Kurkela hoitaa, antaa odottaa myös vakituisempaa institutionaalista tulevaisuutta.
Myös yleistajuisempaa populaarikulttuuria käsittelevää tietokirjallisuutta on jokaisen saatavilla. Voikin olla, että kuuntelemme tulevaisuuden Idols-finaalimme entistä analyyttisemmin korvin.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja toimii assistenttina Tampereen yliopiston musiikintutkimuksen laitoksella.