Nick Hornbyn uutta esseekokoelmaa voi pitää ainakin jollakin tasolla henkisenä jatkona hänen läpimurtoteokselleen Uskollinen äänentoisto. Siinäkin laadittiin listoja muun muassa elokuvista ja musiikista. Yksi yhteinen piirrekin löytyy: listat eivät kummassakaan kirjassa ole liian ilmeisiä.
Itse asiassa Hornbyn esseiden lähtökohdikseen valitsemat kappaleet ovat niin harvinaisia ja vaikeita esimerkiksi suomalaisen musiikinkuluttajan löytää, että juuri kun aioin ehdottaa, että jonkun kannattaisi koota ne CD:lle, huomasin internetistä, että tämä oli jo tehty.
Mikäli Hornby pitäytyisi teksteissään pelkästään valitsemiinsa biiseihin, kirjan anti jäisi suomalaisille aika ohueksi juuri kappaleiden ja osin artistienkin tuntemattomuuden vuoksi. Tähän kirja ei kuitenkaan kaadu, vaan Hornby tarjoaa esseidensä sisällä laajan ja monipuolisen musiikkimatkan eri tyyleihin, tekijöihin ja niiden merkitykseen sekä hänelle henkilökohtaisesti että koko popmusiikin kannalta.
Teksteissä hän kuvaa onnistuneesti myös jokaisen musiikinkuluttajan henkistä kasvua, mikä näkyy mieltymysten hienoisena muuttumisena iän myötä, joskin osalle nuoruuden sankareista pysytään myös uskollisena.
Hornbyn tekstit ottavat väliin rankasti kantaa ja hän puolustaa popmusiikin omaa arvoa ja olemassaolon oikeutta juuri sellaisena kuin se on.
"Musiikilta pyydän vain, että se kuulostaa hyvältä. Karkeudestaan ja yksinkertaisuudestaan huolimatta Twist and Shout kuulostaa hyvältä - kaikki yritykset jalostaa sitä saisivat sen vain kuulostamaan huonommalta - ja olen täysin ja ehdottomasti eri mieltä kaikkien niiden kanssa, jotka uskovat, että vain älykäs ja monimutkainen musiikki on hyvää musiikkia. Nämä ihmiset halveksivat popmusiikkia ehkä juuri siksi, että se on yksi niitä harvoja asioita, jotka osoittavat heidän olevan väärässä."
Toki popilla on myös ongelmansa. Hornby nakkaa, että esitetyn väitteen mukaan popmusiikki on löytänyt ihanteellisen muotonsa, joka on kolmesta neljään minuuttia kestävä laulu, jonka rakenne on muotoa säkeistö/kertosäe/säkeistö.
"Jos näin on, silloin meidän on opittava kritiikin kieli, jonka avulla voimme erottaa hyvät huonoista, banaalit nokkelista, tuoreet väljähtyneistä. Me emme voi istua odottamaan seuraavaa punk-liikettä, sillä siinä tapauksessa antaisimme parhaiden lauluntekijöiden ymmärtää heidän työnsä olevan arvotonta: heistä tulisi väliinputoajia. Seuraavat Lennon ja McCartney ovat jo luultavasti keskuudessamme, mutta ei kannata odottaa, että heistä tulisi suosituimpia kuin Jeesus. He vain kirjoittavat biisejä, jotka ovat yhtä hyviä kuin Norwegian Wood ja Hey Jude. Se riittää ainakin minulle."