Amerikkalaislehdet The New York Times ja The Washington Post tarjosivat 19. syyskuuta 1995 tavanomaisesta poikennutta luettavaa. Kumpikin julkaisi kahdeksan sivun liitteenä Unabomberin manifestin otsikolla "Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus". Lehdet suostuivat harvinaiseen ratkaisuun, sillä Unabomberina tunnettu pommimies olisi muutoin jatkanut tuhoviestiensä lähettelyä.
Muutama kuukausi myöhemmin Unabomber jäi kiinni. Vuodesta 1978 Yhdysvaltoja terrorisoineen Theodore Kaczynskin David-veli luki erakkoveljensä ohjelmajulistuksen ja yhdisti tekstin tämän kirjoittamiin kirjeisiin.
Huhtikuussa 1996 Ted Kaczynski pidätettiin mökkipahasestaan Montanan osavaltion vuoristossa. Unabomber sai kasvot; aiemmin hänestä oli vain kasvopiirros, joka kuvasi huppupäistä miestä aurinkolasit silmillään. Mieleltään häiriintynyt Kaczynski viettää loppuikänsä vankilassa. Hän lähetti pommipostia 16 kertaa, mutta sai hengen "vain" kolmelta ihmiseltä.
Vantaalainen Petri Gerdt paljastui paljon nopeammin kuin Unabomber. Hänen tekonsa ostoskeskus Myyrmannissa surmasi kuusi muuta ja haavoitti noin 80:aa ihmistä. Petri ei kirjoittanut manifestia, vaan surffasi netissä. Näistä eroavuuksista huolimatta Ted ja Petri vaikuttavat sukulaissieluilta. He erakoituivat omiin maailmoihinsa ja omiin ajatuksiinsa. Ted oli pommimies, Petri pommipoika.
Nyky-yhteiskunta on meistä monille ahdistava ja epäoikeudenmukainen. Harva silti turvautuu epätoivoisiin ratkaisuihin, käy vääryyttä vastaan väkivaltaisin keinoin ja on valmis tappamaan viattomia sivullisia todistaakseen väittämänsä, joka saattaa sinänsä olla oikea. Esimerkiksi Kaczynski esitti yhteiskuntakritiikkiä, jossa analyysi oli jos ei hyväksyttävissä ainakin ymmärrettävissä, mutta josta johdetut teot olivat täysin tuomittavia.
Petri Gerdtin teon motiivi on vielä tätä kirjoitettaessa hämärän peitossa. Toisi hivenen lohtua, jos voisi ajatella jesuiitan lailla, että hänellä olisi ollut edes hyvä tarkoitus ja että vain keino oli väärä. Asia on tietysti toinen, jos hänen tarkoituksensa oli yhtä väärä kuin keinokin.
Joka tapauksessa tapaus Petri on taas uusi hätähuuto. Mikä tässä yhteiskunnassa on sellaista, mikä suistaa ihmismielen ääritekoihin yhä useammin ja useammin? Kysymyksessähän ei ollut niin sanottu normaali rikollinen, vaan normaalin perheen normaali nuori, kuin kenen tahansa poika, joka pukeutui siististi, pelasi koripalloa ja surffasi netissä.
Kuulostaako tutulta? Kolkuttaako omatunto?
Lausunnonantajat kiirehtivät huoahtamaan helpotuksesta. Tapaus Petri oli irrallinen eikä sillä ollut yhteyksiä kansainväliseen terrorismiin. Lohtu on laiha, sillä teon irrallisuus ja irrationaalisuus tekee sen vielä vaikeammaksi ymmärtää. Osama bin Ladenia ja al-Qaidaa on helppo syyttää terrorismista, mutta Petriä on vaikea osoittaa sormella saati pitää vihollisena. Ulkoinen uhka yhdisti amerikkalaiset, mutta mitä tehdä Suomessa nuorukaiselle, joka ei täytä uhan tunnusmerkkejä?
Sanomme, että pommi oli yksittäinen teko. Samalla ylitämme kuitenkin aidan matalimmalta kohdalta, sillä yksittäiset teot ovat alkaneet seurata toistaan. Järkeen käymättömiä väkivallantekoja, etenkin nuorten tekemiä, on jo niin paljon, että järkeen käyvistä selityksistä on huutava pula. Tekoihin ei voida osoittaa yhtä selvää syytä - se olisi liian helppoa - mutta useita vähemmän selviä kylläkin. Vaikka yksilö kantaa vastuun teoistaan, niiden syvemmät syyt eivät vapauta vastuusta vanhempia, tekijöiden vertaisryhmiä ja yhteiskuntaa.
Kun yhteiskunta ei saa enää tehtyä tekemättömäksi, se reagoi niin kuin se osaa eli jälkikäteen. Poliisi tutkii, lääkärit leikkaavat, SPR ja kirkon edustajat antavat kriisiapua, kouluissa vietetään hiljaisia hetkiä. Niin pitääkin tehdä. Pitäisi kuitenkin pystyä auttamaan miestä jo mäessä, ei vasta mäen alla. Nyt hoidetaan seurauksia, kun pitäisi hoitaa myös ja ennen kaikkea syitä.
Tiedotusvälineetkin reagoivat jälkikäteen. Kauhu-uutisia tulee jo sellaista liukuhihnavauhtia, että on helppo päivitellä yhtä ja siirtyä seuraavaan. Se myy. Petri ei ilmeisesti kirjoittanut manifestia, mutta jälkikirjoituksia on tullut muutamassa päivässä jo monta palstakilometriä. Kauhu-uutisista on tullut kestokulutushyödykkeitä ja osa jokapäiväistä leipää.
Myyrmannin räjähdyksen yhteydessä on arvuuteltu paljon yhteyttä Killuminati-nimiseen liikkeeseen. Sen kulttihahmo on nuorena ammuttu afroamerikkalainen rap-artisti Tupac Shakur. Hän teki paitsi rikoksia myös miljoonia nuoria toivottomuudellaan koskettanutta musiikkia. Tupacin ja muiden rap-laulajien sanoitukset ovat niin rajua realismia, että amerikkalaisäidit ovat yrittäneet kampanjoilla kieltää niitä.
Pommipoika on osoittautunut chat-sivujen nimimerkki rc:ksi. Hänen kommenttinsa viittaavat shakurmaiseen toivottomuuteen ja tekonsa ongelmien ratkaisuun kaczynskimaisin äärimmäisin keinoin. "Teollinen vallankumous ja sen seuraukset ovat olleet katastrofi", Kaczynski aloitti manifestinsa. Shakurin raivon lähtökohta oli rasismi.
Petrin raivon laukaisualustaa ei saada tietää ehkä koskaan. "I ain´t a killer but don't push me (En ole tappaja, mutta älä ärsytä minua), RC kirjoitti Shakurin sanoin. Alusta pitäisi kaivaa esiin; se olisi parasta puolu stusta vastaisen varalle.
Yhdysvalloissa yhteiskunnan perusturvallisuudesta ei voi puhua. Se on järkkymässä Suomessakin. Epävarmuus johtaa äkkiä siihen, että yhteiskunta sulkeutuu, tiukentaa lakeja ja rakentaa ympärilleen turvajärjestelmiä. Poliisi tutkikoon ja media raportoikoon tapaus Petristä. Pitäisi vain muistaa miettiä sitäkin, miksi näin kävi ja miten näin ei kävisi uudelleen.