Jatkuva keskustelu hyökkäyksestä Irakiin luo varjon Yhdysvaltain ulkopolitiikan ylle.
Sotia aloitetaan harvoin ilman ymmärrettäviä syitä. Joskus on kyseessä valtauspolitiikka, joskus puolustautuminen, joskus kosto. Yhdysvaltain mahdollinen hyökkäys Irakiin toisi määrittelijöille pulman: sen päämäärät ovat hämärän peitossa, lukuun ottamatta ilmiselvää halua päästä eroon Saddam Husseinista.
Pääsy Bagdadiin ja Saddamin koneiston lamauttaminen on sotilaallisesti haastava operaatio, kun tukialueet ovat kaukana ja mahdollisesti epäluotettavia. Yhdysvaltain sotilasteknologia on kuitenkin nyt niin ylivoimaista, että valittu vaihtoehto todennäköisesti pystytään toteuttamaan. Ainakin aloittamaan. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä tapahtuu tai mitä tehdä sitten kun päämäärä on saavutettu.
Varsinainen kysymys kuuluukin: miksi tämä kaikki? Yhdysvaltain presidentti George W. Bush on puhunut sodasta terrorismia vastaan - sodasta, joka on määrittelemätön kohteeltaan, kestoltaan, tavoitteiltaan ja toimintatavoiltaan. Kongressin julistamaa sotatilaa ei ole olemassa, mutta kaikki turvallisuuteen liittyvät määrärahat ovat huimassa nousussa.
Syyskuun 11. päivän terrori-iskuista on kulunut kohta vuosi. Afganistan on muuttunut sujuvasta sotilasoperaatiosta paikaksi, jossa on odotettavissa pitkäaikainen aseellinen läsnäolo ilman kiivaita taisteluja. Mitään suoraa sotilaallista uhkaa Yhdysvaltoja kohtaan ei ole nähtävissä: uutta terrori-iskua voi pelätä, mutta sen toteuttaja olisi yksittäinen hyvin piiloutunut ryhmä, ei mikään valtio.
Terrorismin vastainen taistelu ei tuo selkeitä voittoja, vaan se käydään pitkälti näkymättömissä. Samaan aikaan Bushin hallinnon sisäpoliittiset vaikeudet kasaantuvat jättikonkurssien ja yritysten väärinkäytösten myötä. Presidentin ja varapresidentti Dick Cheneyn aiemmat talouskytkennät muuttuvat rasitteeksi.
Hyökkäys Irakiin sopisi jopa kiusallisen hyvin tähän tilanteeseen ja kääntäisi huomion pois sisäpoliittisista vaikeuksista. Saddam Husseinista on amerikkalaisissa mielikuvissa luotu pahan ruumiillistuma. Sotilasoperaation tavoite olisi selkeä ja se olisi toteutettavissa. Menestyksekäs isku Bagdadin valtiasta vastaan nostaisi jälleen Bushin suosiota sotasankarina.
Yhdysvaltain ulkopuolella nämä hyökkäysvalmistelut ovat kuitenkin omiaan luomaan kuvaa vastuuttomasta, ei vastuullisesta ulkopolitiikasta. Iskulla Irakiin olisi arvaamattomat kansainväliset seuraukset. Se olisi luonteeltaan erilainen kuin Persianlahden sota tai Afganistan-operaatio. Vaikka Yhdysvallat oli molemmissa käytännön toteuttaja, niillä oli laaja kansainvälinen hyväksyntä ja selkeät perusteet.
Nyt olisi toisin. Tämä on tärkeä ero. Saddamista ei pidetä, mutta häntä ei myöskään koeta erityiseksi uhkaksi. Vaikka Irak ei olekaan sallinut YK:n asetarkastajien tehdä työtään vuosiin, joukkotuhoaseista tai niiden käyttöaikeista ei ole selkeää näyttöä. Irakin yhteyksiä Al Qaida -terroristiverkostoon ei ole osoitettu. Yhdysvaltain liittolaisten on yksinkertaisesti vaikea nähdä selkeitä perusteita hyökkäykselle Irakiin.
Saddamista näyttää tulleen Washingtonin sisäpolitiikan välikappale: hänen kauttaan Bushin hallinnon haukat ja kyyhkyt käyvät mittelöä vallasta. Tämä voi myös selittää erilaiset vuodot julkisuuteen. Mutta mitä kovemmin äänenpainoin hyökkäyksestä puhutaan, sitä enemmän kasvaa paine tehdä se. Aivan kuin käyntiin olisi pantu peli, jota on hyvin vaikea enää viheltää poikki. Ennen Saddamia sen luultavasti tuntevat nahoissaan tuhannet tavalliset irakilaiset.