Maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaoja haluaa käynnistää syksyllä laajan keskustelun Suomen maatalouspolitiikasta. Ajatus on hyvä, kunhan pidetään huoli siitä, ettei maatalouspolitiikasta tulee uudelleen poliittisen kiivailun kohdetta.
Kun keskusta palasi takaisin hallitukseen kahdeksan vuoden tauon jälkeen, se otti ikimuistoiseen tapaansa heti haltuunsa maa- ja metsätalousministerin salkun. Uusi maatalousministeri, kokemäkeläinen agronomi, osa-aikaviljelijä ja kolmannen kautensa eduskunnassa aloittanut Juha Korkeaoja kävi esittäytymässä torstaina Oulussa ja esittelemässä Farmari-näyttelyssä ajatuksiaan maatalouspolitiikasta.
Korkeaojan sanoma oli, että hän tuo eduskunnan käsittelyyn syksyllä maatalouspoliittisen selonteon.
Korkeaoja on toiminut maatalousministerinä vasta muutaman kuukauden, mutta hän on jo ehtinyt antaa ensimmäiset näyttönsä ministerinä. Hän joutui heti suoralta kädeltä tuleen, kun hänen piti neuvotella Euroopan unionin maatalouskomissaarin Franz Fischlerin kanssa artiklan 141 mukaisesta tuesta Etelä-Suomen viljelijöille. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina. Korkeaoja joutuu ottamaan uudelleen mittaa Fischleristä syksyllä, mutta kukaan ei osaa sanoa, miten neuvotteluissa käy.
Korkeaojan kaavailema laaja keskustelu hallituksessa ja eduskunnassa maatalouspolitiikan tulevaisuudesta kuulostaa hieman yllättävältä - vähän kuin paluulta takavuosiin. Maatalouspolitiikka on nimittäin hävinnyt pikkuhiljaa lähes täysin poliittiselta kartalta ja politiikan suurten kiistojen joukosta. Suuret linja- ja tukiratkaisut tehdään nykyisin Helsingin ja Brysselin akselilla; kotimaassa on lähinnä kyse siellä tehtyjen ratkaisujen toimeenpanosta. EU:n kanssa tehdyt maatalousratkaisut ovat olleet - ainakin toistaiseksi - siinä mielessä kohtuullisia, että viljelijät ovat voineet suhtautua luottavaisesti tulevaisuuteensa.
Maatalouspolitiikan profiilin laskuun vaikuttaa myös tuottajajärjestö MTK:n tahto. Etenkin sen puheenjohtaja Esa Härmälä on nähnyt paljon vaivaa maatalouspolitiikan poliittisten jännitteiden purkamiseksi. Maatalouspolitiikan poliittinen profiili oli takavuosina korkea, kun leivän hinnasta päätettiin ainakin väljästi ottaen samassa yhteydessä kuin palkkatyön hinnasta. Selontekoon sisältyy vaara, että maatalouspolitiikka voi politisoitua uudelleen ja nousta taas kansalliseksi kiistakysymykseksi.
Korkeaojalla itsellään on mielessään aivan muut tavoitteet. Hän haluaa keskustelun avulla linjata, miten maataloutta ja maatalousyrittäjyyttä kehitetään pitkällä aikavälillä. Sitä onkin perusteltua pohtia sen jälkeen, kun on nähty, millaiseen tulokseen Suomi päätyy neuvotteluissaan EU:n komission kanssa.
EU tuskin taipuu siihen, että eteläisen Suomen tuki jatkuu vuoteen 2013 asti, kuten Suomi haluaa. On todennäköisempää, että artiklan 141 mukaista tukiratkaisua jatketaan jossakin muodossa määräajan. Jos niin käy, Suomi voi joutua miettimään kansallisia ratkaisuja, jotta maataloutta voidaan harjoittaa koko maassa yhtäläisin ehdoin ja jotta Suomen maatalous voi pärjätä kovissa kansainvälisissä paineissa. Sillä, mitä Korkeaojan ja Fischlerin välillä tapahtuu, on suora heijastusvaikutus myös Pohjois-Suomen maatalouteen.
Selontekoon liittyvä politisoitumisen vaara on olemassa, mutta sitä ei kannata liioitella. Maatalouspolitiikka ei herätä enää voimakkaita intohimoja. Asialliselle keskustelulle pitäisi olla tilaa.