Työllisyystavoite karkaa hallituksen käsistä, mutta miten hallitus reagoi siihen? Ei ainakaan niin kuin pitäisi: politiikkaansa tarkistamalla.
Matti Vanhasen kolmen puolueen hallitus on tekemässä saman kardinaalimunauksen kuin molemmat Paavo Lipposen kabinetit sitä ennen. Hallitus näkee, että sen työllisyystavoite loittonee yhä kauemmaksi, mutta se ei tee suunnan kääntämiseksi mitään sellaista, joka vaikuttaisi kunnolla - tai joka edes voisi vaikuttaa.
Niin kävi Lipposen ensimmäiselle hallituksellekin 1995-1999. Se asetti tavoitteekseen työttömyyden puolituksen vaalikaudella, mutta heti hallituksen alkutaipaleella kävi selväksi, ettei työttömyys puolitu sillä politiikalla, jota hallitus harjoitti. Olisi ollut loogista muuttaa politiikkaa, mutta sitä hallitus ei tehnyt.
Yksittäiset ministerit hokivat vain, että hallituksen politiikka alkaa purra ja tavoite saavutetaan hallituskauden loppuun mennessä. Ei ole saavutettu vieläkään, eikä työttömyys puolitu ehkä edes kolmannen vaalikauden aikana. Lipposen toinen hallitus siirtyi sujuvasti puhumaan työttömyyslukujen sijasta työllisyysluvuista.
Vanhasen hallitus on asettanut politiikkansa tavoitteeksi sadantuhannen uuden työpaikan luomisen vaalikaudella. Tavoite on tärkeä koko yhteiskunnan kannalta. Kuitenkin jo hallituksen ensi metreiltä lähtien on ollut nähtävissä, että tavoitetta on äärimmäisen vaikea, oikeastaan mahdotonta, saavuttaa politiikalla, jota hallitus harjoittaa.
RKP:n Jan-Erik Enestamilla täydennetty keskustan ja SDP:n punamultahallitus on johtanut maata kohta puolitoista vuotta. Kerran kuussa julkistettavat työllisyysluvut osoittavat, että työllisyystavoite loittonee kauemmaksi ja kauemmaksi.
Looginen johtopäätös tästä kaikesta olisi se, että hallitus muuttaisi politiikkaansa, kun se ei kerran pure niin kuin pitäisi. Mutta mitä Vanhasen hallitus tekee? Se levittelee vain käsiään ja jatkaa kutakuinkin entisellä linjallaan Lipposen hallitusten tavoin. Tavoitteesta ei tingitä, mutta hallituksessa hyväksytään hiljaisesti se, että aikaa tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan ajateltua enemmän.
On helppo nähdä, miksi hallitus ei halua tinkiä tavoitteestaan: se merkitsisi epäonnistumisen tunnustamista. Oppositio hiillostaa jo nyt hallitusta eduskunnassa työllisyysvälikysymyksellä. Meteli olisi kahta kauheampi, jos hallitus tunnustaisi tosiasiat.
Miksi jo kolmas hallitus harjoittaa väärää työllisyyspolitiikkaa omaan tavoitteeseensa nähden, vaikka jokainen ajatteleva ihminen näkee, että pieleen menee? Selitys on yksinkertainen: hallitukset eivät halua harjoittaa sellaista politiikkaa, joka tehoaisi työttömyyteen ja työllisyyteen nykyistä paremmin. Poliittiset realiteetit estävät sen.
Pitäisi tehdä ikäviä päätöksiä, joita äänestäjät kammoksuvat ja joita ammattiyhdistysliike vastustaa. Pitäisi puuttua saavutettuihin etuihin. Reseptit kyllä tiedetään. Niitä on toisteltu yli kymmenen vuoden ajan. Viimeksi vuoden 2003 vaalien jälkeen Raimo Sailaksen johtama ryhmä keitti rohdot, joilla olisi oleellinen vaikutus työllisyyteen. Anneli Jäätteenmäen sen paremmin kuin Vanhasenkaan johtama hallitus ei ole suostunut ottamaan suositeltuja lääkkeitä.
Suomi on kärsinyt suurtyöttömyydestä jo 13 vuotta ja maksanut siitä kamalan hinnan rahassa ja henkisenä kärsimyksenä. Suurtyöttömyydestä ei päästä nykymenolla ennen kuin suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle. Menossa onkin todellisuudessa työttömien saattohoito eläkkeelle.