Monissa kouluissa ja oppilaitoksissa on vietetty tällä viikolla politiikkaviikkoa. Se on Suomen nuorisoyhteistyö Allianssin organisoima teemaviikko, jonka aikana tutustutaan politiikan toimintamekanismeihin ja ajankohtaisiin poliittisiin aiheisiin.
Nuorten poliittisen osallistumisen kannalta katsottuna politiikkaviikolle on tilausta, sillä nuorimman äänestysikäisen ryhmän (18-24-vuotiaiden) äänestysprosentti vaaleissa on huolestuttavan alhainen. Vain 35 prosenttia tästä ryhmästä kävi äänestämässä viime kuntavaaleissa.
Politiikkaviikon tavoitteena on lisätä nuorten tietoa ja ymmärrystä politiikasta ja poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksista. Politiikkaa tuodaan nyt rohkeasti kouluihin, joista se osin 1970-luvun ylipolitisoitumisen myötä on häivytetty pois.
Mahdollisuudet nuorten poliittisen sosialisaation lisäämiselle ovat nimenomaan kouluissa ja oppilaitoksissa, joissa tavoitetaan koko ikäluokka.
Koska tutkimukset osoittavat, että kotikasvuympäristön eli vanhempien esimerkin merkitys muun muassa äänestysaktiivisuuteen on suuri, voidaan kotitaustasta johtuvia epätasaisuuksia tasoittaa oppilaitoksissa tehtävällä työllä.
Vastikään julkaistun nuorten puoluegallupin tulokset ovat rohkaisevia. Toisen asteen opiskelijoiden äänestyshalukkuus on varsin korkealla tasolla. Lähes kaikki yli 2000 vastaajasta kertoivat aikovansa äänestää tulevaisuudessa etenkin presidentin- ja eduskuntavaaleissa.
Nuoret haluavat vaikuttaa itselleen tärkeiden yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisuun, ja kokevat äänestämisen myös kansalaisvelvollisuutena. Kynnyskysymykseksi saattaa kuitenkin nousta puoluevalinta. Omille arvoille sopivan puolueen löytäminen on keskeisessä roolissa myös nuorten äänestyspäätöksissä.
Potentiaalia nuorissa siis on. Äänestyshalukkuus antaakin viitteitä nuorten poliittisesta itseymmärryksestä: he mieltävät olevansa aktiivisia kansalaisia ja haluavat ylläpitää tai tarvittaessa muuttaa yhteiskunnallisia olosuhteita poliittisen osallistumien kautta.
Kysymys, jota niin tutkijoiden kuin poliittisten toimijoiden soisi pohtivan onkin, mihin tämä äänestysinnokkuus ja potentiaali katoaa, kun pääsy äänestyskoppiin ajankohtaistuu.
Yksi selitys lienee se, että vaikka nuoret ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, he eivät halua vain sopeuttaa omia käsityksiä ja toimintatapojaan vallitsevaan järjestelmään, vaan haluaisivat olla toimijoita, jotka muokkaavat ympäröivää yhteiskuntaa ja luovat itselleen ominaisia toimintatapoja.
Tähän vallitseva järjestelmä ja käytänteet ovat kenties liian jäykkiä reagoimaan. Ihminen on niin kutsuttu nuori varsin lyhyen aikaa ja nuoruusvuosina koetut epäkohdat saattavat unohtua nopeasti. Samalla unohtuu se, miksi ja millaiseksi järjestelmää tulisi nuorten näkökulmasta muuttaa.
Nuoria ei myöskään tule lähestyä monoliittina, sillä he eivät ole homogeeninen joukko, jonka tavoitteet ja käsitykset olisivat yhteneväiset. Yhtä lailla kuin aikuisväestö nuoret edustavat hyvin erilaisia mielipiteitä, arvoja ja asenteita.
Nuorten puoluegallupiin vastasi yli 2000 toisen asteen oppilaitoksissa opiskelevaa nuorta. Otos on määrällisesti edustava jopa väestötasolla, ja tällä mittarilla tarkasteltuna politiikka ja osallistuminen kiinnostavat.
Tarkempi tarkastelu paljastaa kuitenkin merkittävän haasteen: vapaaehtoiseen kyselyyn vastanneista 80,7 prosenttia oli lukiolaisia. Ammattioppilaitosten opiskelijoista vain 8,1 prosenttia vastasi kyselyyn. Enemmistö vastaajista (60,8 prosenttia) oli naisia.
Jossain määrin tilanne selittyy sillä, että osa lukioiden opettajista oli sisällyttänyt kyselyyn vastaamisen osaksi opetusta. Lukiolaisille tarjottiin siis mahdollisuus – ja pieni pakko – vastata kyselyyn.
Vastaajamäärien epäsuhta lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä on kuitenkin niin räikeä, ettei se selity pelkästään opettajien aktiivisuudella.
Syyt ovat syvemmällä, esimerkiksi oppilaitosten opetustarjonnassa. Lukioissa yhteiskunnallisten kysymysten käsittelylle on varattu enemmän tilaa kuin ammattioppilaitoksissa.
Koska tutkimukset osoittavat, että koulutuksella on suuri merkitys äänestysaktiivisuuteen, tulisi poliittisen osallistumisen valmiuksia kasvattavaa opetusta lisätä myös ammattioppilaitoksissa. Aktiivinen kansalaisuus kuuluu kaikille, ei vain ylioppilaaksi kirjoittaneille.
Otsikossa huudetaan politiikkaa kouluihin ja sille todella on tarvetta.
Tärkeää on kuitenkin muistaa, että sen paremmin tässä kirjoituksessa kuin politiikkaviikolla ei vaadita puoluepolitiikkaa kouluihin, vaan laaja-alaista keskustelua yhteiskunnallisen vaikuttamisen tärkeydestä, mahdollisuuksista ja keinoista.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.