Jääkiekkoliigan hallituksen puheenjohtaja, Aalto-yliopiston professori Vesa Puttonen antoi viime sunnuntaina mielenkiintoisen haastattelun (HS, 4.8.2014). Hän lausui Jokerien KHL:ään liittymisen ongelmista seuraavaa: ”KHL on Venäjän presidentin Vladimir Putinin itsetunnon nostamisen instrumentti.” En ryhdy tässä pohtimaan, oliko Jokerien taloudellisesti tai poliittisesti järkevää siirtyä ensi kaudella KHL-joukkueeksi – en vaikka Jokerien edustajat puolustavat ratkaisua myös poliittisin argumentein. Sen sijaan pohdin politiikan ja urheilun yleisempää suhdetta Venäjän tapauksessa.
Monissa urheilujärjestöissä on toistuvasti korostettu, että politiikkaa ja urheilua ei pidä sotkea toisiinsa. Se on hyvä ja ylevä periaate, mutta valitettavan kaukana todellisuudesta.
Urheilu ja politiikka ovat aina kulkeneet käsi kädessä. Mistä muusta kuin politiikasta oli kyse, kun Tukholman olympialaisissa vuonna 1912 Suomi marssi kisojen avajaisissa oman lippunsa alla?
Myös Itä-Euroopan maat sekä viimeksi Kiina ja Afrikan maat ovat käyttäneet urheilua oman imagonsa parantamiseen.
Erityisen selvästi urheilun ja politiikan kietoutuminen yhteen onkin näkynyt olympialaisissa.
Hitler käytti vuonna 1936 Berliinin kisoja maansa mahdin osoittamiseen. Hän myös onnistui siinä, vaikka Jesse Owens aiheutti ongelmia voittamalla Saksan huiput useissa lajeissa.
Vuonna 1980 Moskovassa järjestettiin ensimmäistä kertaa kisat sosialistisen maan pääkaupungissa. Neuvostoliiton johto käytti häikäilemättä kisoja asemansa vahvistamiseen, vaikka monet länsimaat boikotoivat niitä Yhdysvaltain johdolla.
Tilanne toistui Kiinassa vuonna 2008. Myöntämällä kisat Pekingille kansainvälinen olympiakomitea uskoi muuttavansa Kiinaa demokraattisempaan suuntaan. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu. Kun kisat olivat ohi, vanha jyrkkä linja toisinajattelijoita kohtaan palasi.
Viimeisin esimerkki olympiakisojen käyttämisestä kansallisen itsetunnon kohentamiseen saatiin viime talvena Sotšin olympiakisoista, joita on kutsuttu myös Putinin kisoiksi. Kun ne olivat ohi, Venäjän johto ryhtyi Krimin valloitukseen vastoin kansainvälisen oikeuden periaatteita ja solmimiaan sopimuksia.
Venäjälle on myönnetty vuoden 2018 jalkapalloilun MM-kisat. Ukrainan kriisin vuoksi päätöksen arvostelu on kasvanut, ja myös eräät lännen johtavat poliitikot ovat alkaneet vaatia, että Venäjältä pitäisi ottaa pois kisojen järjestelyoikeus. Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on torjunut jyrkästi tällaisen vaatimuksen. Järjestön puheenjohtajan Sepp Blatterin mukaan politiikkaa ja urheilua ei saa sotkea toisiinsa. Järjestön uskottavuus on kuitenkin koetuksella viimeisimpien kisaisäntävalintojen vuoksi.
Menestyminen kansainvälisissä kilpailuissa – olipa kyse jalkapallosta, jääkiekosta tai Eurovision laulukilpailuista – on Venäjän johdolle tärkeää poliittisesti.
Viime keväänä järjestetyissä jääkiekon MM-kisoissa nähtiin, miten pitkälle Venäjä on valmis menemään voittojen saavuttamiseksi – ilman että urheilujärjestöt voivat asialle mitään. Siksi pelko kisaisännyyksien menettämisestä on suurempi pelote kuin erilaiset taloudelliset pakotteet tai yksityishenkilöihin kohdistuvat sanktiot, esimerkiksi Ukrainan kriisin yhteydessä määrätyt matkustuskiellot.
Urheilullisten sanktioiden voima Venäjän suhteen on siinä, että ne kohdistuvat poliittisen johdon sijasta yksittäisten kansalaisten asenteisiin ja voivat sitä kautta johtaa kasvavaan päätöksentekijöiden arvosteluun. Sekä Neuvostoliitossa että sen hajottua Venäjällä urheilulla on ollut siksi suuri poliittinen merkitys, vertautuuhan urheilukentillä saavutettu menestys räikeimmillään toisen maailmansodan aikaisiin sotasaavutuksiin. Niitä ei saa kyseenalaistaa ja vielä vähemmän vihjata, että niissä olisi kyse muidenkin kuin venäläisten ansioista tai vilpillisistä keinoista.
Voi olla, että ainoa keino pelastaa vuoden 2018 MM-kisat on ottaa oikeus niiden järjestämiseen Venäjältä. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä on selvää, että kaikilla mailla ei olisi tasavertaiset oikeuden osallistua niihin. Mitä esimerkiksi tapahtuisi, jos Ukraina selviäisi kisoihin? Millä tavoin pystyttäisiin estämään sen joukkuetta vastaan suunnatut poliittiset mielenilmaisut, varsinkin kun Venäjä on viime vuosina tullut tunnetuksi maana missä jalkapallohuliganismi ja rasismi ovat erityisen vakavia ongelmia? Ja miten voitaisiin taata, että eri maiden jalkapalloturistit pääsevät esteettä seuraamaan kisatapahtumia?
FIFA:n edessä on vaikeita ratkaisuja. Vuoden 2022 kisojen myöntäminen Qatarille on jo suurennuslasin alla. Erityisesti epäillään, että valtuutettujen saaminen sen kannalla perustui muuhunkin kuin urheilulliseen harkintaan. Eräissä Länsi-Euroopan maissa on spekuloitu sillä, että myös Venäjän kisaisännyyden saamisessa on voinut olla epäselvyyksiä. Tästä ei ole kuitenkaan ollut mitään vahvoja todisteita.
Vuoden 2018 kisojen kohtalo on silti edelleen auki, eikä Venäjän toiminta Ukrainassa ole tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi. Pääkysymys ei koske sitä, millä tavoin Venäjä kisojen järjestelyoikeuden sai vaan sitä, millä tavoin voidaan estää se, että sen johto ei käytä kisoja poliittisten tavoitteidensa ajamiseen.
Tästä näkökulmasta Sepp Blatterin hurskas valittelu politiikan sotkemisesta urheiluun on erityisen surullista.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.