Alkuvuonna yksi sosiaalisessa mediassa keskusteluttanut teema on ollut yliopistojen ja korkeakoulujen tutkimushenkilökunnan riippumattomuus ja puolueettomuus. Ovatko yliopistot täynnä ideologisesti latautuneita tutkijoita? Eivät ole.
Myös kysymys asiantuntijoiden ja tutkijoiden objektiivisuudesta ja etenkin laadullisia tutkimusmenetelmiä käyttävien tieteenalojen tieteellisyydestä on ollut sosiaalisen median vakioaiheita jo pidempään. Voiko ilman tilastoja tehdä luotettavaa tutkimusta? Kyllä voi.
Vaikka juhlapuheissa ja visioissa korostetaan joustavuutta, erilaisten tapojen ja käsitysten törmäyttämistä ja mukavuusalueen ulkopuolelle astumista, on kuitenkin muodostunut rajoja, joiden ylittäminen koetaan ongelmalliseksi, mahdottomaksi tai jopa jollain tapaa kielletyksi. Yksi tällaisista on tieteellisen asiantuntijuuden ja puoluepoliittisen aktiivisuuden yhdistäminen. Aina näin ei ole ollut eikä niin pitäisi nykyäänkään olla. Poliittinen aktiivisuus on perusoikeus, joka tulee suoda myös tutkijoille – alasta riippumatta.
Sotien välisinä vuosikymmeninä vastaitsenäistyneen Suomen henkiset voimavarat olivat nykyistä rajallisemmat, ja osin siksi, vain hieman liioitellen, voi todeta, että Helsingin yliopiston professorikunnan saattoi yliopiston ohella tavata istumasta Heimolan ja sittemmin eduskuntatalon suuressa salissa päättämässä kansakunnan asioista.
Kansanedustajuus ei toki tuohon aikaan ollut täysipäiväinen luottamustehtävä, vaan lyhyemmät istuntokaudet edellyttivät ja mahdollistivat, että edustajilla oli myös säännöllinen päivätyö. Eroa oli kuitenkin myös mentaliteeteissa.
Sen sijaan, että tällaisen alojen yhdistämisen olisi ajateltu aiheuttavan ongelmia tutkimuseettiselle riippumattomuudelle, usko siihen, että ihmisellä on tutkijanuransa puolesta syvällistä asiantuntemusta, joka edesauttaa poliittista päätöksentekoa, hallitsi. Henkilö saattoi liikkua joustavammin tutkijan ja poliitikon roolien välillä.
Nykyään tuntuu yleistyneen käsitys, että ollakseen asiantuntija tulee pitäytyä politiikan areenoiden ulkopuolella, ja poliitikoksi ryhdyttyään asiantuntijan tulee omaksua ensisijaisesti poliitikon rooli. Poliitikkoroolin ensisijaisuus ja tutkijaroolin toissijaisuus esimerkiksi kansanedustajan työssä ei näyttäydy ongelmallisena.
Tutkijalta odotetaan työssään – oikeutetusti – pyrkimystä objektiivisuuteen ja tinkimättömään itsereflektioon tutkimuksen valintoja tehtäessä, mutta se, jos tutkijalla on puoluekirja, tuntuu heittävän epäilyksen varjon tehtyjen valintojen ja esitettyjen analyysien ylle.
Tilanne on kärjistynein ja ilmeisistä syistä näkyvin niiden tutkijoiden kohdalla, jotka ovat aktiivisia julkisuudessa. Sosiaalinen media on tässä erityisen raadollinen ja osin jopa täysin epäoikeudenmukainen, mutta myös niin sanottu perinteinen media osallistuu asiantuntijuuden ja puoluepolitiikan yhdistämisestä käytävään keskusteluun.
Median tehtävä toimia neljäntenä valtiomahtina edellyttää siltä myös asiantuntijoiden näkemysten perkaamista ja kyseenalaistamista, ja hyvä niin. Tapa, jolla sosiaalisen median kohuja legitimoidaan perinteisen median toimesta, on sen sijaan ajoittain ongelmallinen.
Kansalla on oikeus saada tietoa, mutta onko se aina yhteiskunnan eri instituutioihin epämääräisten väitteiden ja paikkansa pitämättömien letkautusten perusteella kohdistetun epäluottamuksen lisäämisen arvoista.
Osittain epäluulot riippumattoman tutkimuksen ja puoluepolitiikan yhdistämisen suhteen kumpuavat tietämättömyydestä. On luonnollista, ettei akateemiseen maailman ulkopuolinen ihminen ole perillä esimerkiksi rahoitushakujen käytänteistä.
Näiden käytänteiden viestinnässä meillä olisikin parannettavaa, sillä käsitys, että jalka akateemisen instituution oven välissä olisi tae pääsystä rahaa sylkevän sammon äärelle, on väärä.
Rahoitus ja yliopistojen henkilökunnan vakituiset tehtävät ovat niin kilpailtuja, ettei niihin tule valituksi esimerkiksi väitetyn ideologisen oikeamielisyyden perusteella. Vaaditaan todellisia meriittejä ja aitoa asiantuntemusta.
Rahoituksen myöntöprosentit ovat etenkin isoimpien rahoittajien osalta 10 prosentin luokkaa – yhdeksän hakijaa kymmenestä saa vain lämmintä kättä.
Entäs tämän kolumnin kirjoittaja?
Työskentelen vielä kevään ajan yliopistonlehtorina, jonka jälkeen siirryn loppuvuodeksi apurahatutkijaksi ja vuoden 2021 alusta Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen tutkijaksi.
Minulla ei ole puoluekirjaa, ja vaikka olen puolue- ja aatehistorian tutkija, en ole urallani ehtinyt tutkia kaikkia puolueita enkä usko, että tulen niin koskaan tekemäänkään – vaikka tätä minulta ajoittain kansalaispalautteessa edellytetäänkin. Onneksi kaiken kattaminen ei ole yhden tutkijan varassa.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.