Liisa Jaakonsaari on noussut vähän kuin varkain yhdeksi Suomen näkyvimmistä politiikan visionääreistä. Tällaisen roolin ottajia on viime aikoina löytynyt yllättävän vähän.
Oululainen kansanedustaja Liisa Jaakonsaari ei virallisen asemansa puolesta kuulu Suomen politiikan terävimpään kärkeen.
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajuus on tosin näkyvä tehtävä, mutta esimerkiksi ministerin virka, paikka eduskuntaryhmän johtotehtävissä tai puoluejohdossa ajaa statukseltaan ja muodolliselta vaikutusvallaltaan valiokuntaroolin vetämisen ohi. Jaakonsaari on urallaan ollut sekä ministeri että sosiaalidemokraattisen puolueen varapuheenjohtaja, mutta enää hän ei näihin SDP:n sisäpiireihin kuulu.
Siitä huolimatta hän näkyy ja kuuluu julkisuudessa tämän tästä. Kuluneen viikonvaihteen aikanakin Jaakonsaari nousi kahdesti valtakunnan otsikoihin, ensin vaadittuaan lauantain Kalevassa Suomen Yhdysvaltain-suhteita vahvistettavaksi ja sitten esitettyään Yleisradion haastattelussa maanantaina presidentin valtaoikeuksien vähentämistä. Saman hän on tosin sanonut aiemminkin.
Näkemykseteivät ole mitenkään ainutlaatuisia, mutta ne saavat huomiota, koska ne eivät noudattele politiikan tai edes oman puolueen valtavirtaa. Kyse on itsenäisestä ajattelusta, ja sellaista esiintyy Suomen politiikassa tätä nykyä liian vähän. Voisi jopa sanoa, että eräänlainen valtakunnan visionäärin paikka on jäämässä auki Paavo Lipposen vetäytyessä aktiivipolitiikasta ensi vuonna.
Lipposella on selkeä ja vahva näkemys Euroopan roolista ja Suomen paikasta siinä. Muista tämän hetken toimijoista on sen sijaan vaikea löytää ketään, jota voisi kutsua ilman omantunnon tuskia suomalaiseksi Eurooppa-poliitikoksi, pohjoismaiseksi linjanvetäjäksi, näkemykselliseksi Venäjän tuntijaksi tai atlanttiseksi sillanrakentajaksi. Listaa voisi jatkaa, eikä kyse ole pelkästään ulkopolitiikasta.
Presidentti Tarja Halosen uuden vuoden puhe oli esimerkki siitä, kuinka tilaisuuksia hukataan. Hän kosketteli monia asioita menemättä missään kunnolla syvälle. Halosen sydäntä lähellä ovat kansainvälinen solidaarisuus ja oikeudenmukainen globalisaatio, mutta näissäkin asioissa presidentin vaikutus on jäänyt yllättävän vähiin. Seitsemän presidenttivuoden jälkeen nämä teemat voisivat kansainvälisesti jopa henkilöityä häneen, mutta niin ei ole käynyt.
Pääministeri Matti Vanhasen "asiat asioina" -ote taas saa hänet muistuttamaan ajoittain enemmän korkea-arvoista virkamiestä kuin johtavaa poliitikkoa. Hallituksessa Erkki Tuomioja on kyennyt luomaan itselleen oman poliittisen profiilin, mutta ei häneltäkään erityisiä uusia avauksia ole juuri kuultu. Pitkä ura ei liioin vie automaattisesti visionääristen valtiomiesten sarjaan. Jan-Erik Enestam esimerkiksi onnistui olemaan vuosia ministeri ja hallituspuolueen puheenjohtaja ilman, että suuri yleisö juuri olisi tullut tuntemaan hänen varsinaista poliittista ajatteluaan.
Poliitikkojenpuheita ja haastatteluja on kyllä ilma mustanaan, mutta suurin osa niistä on tavanomaista päivänpoliittista keskustelua. Sellaisen "yläpuolelle" nousu joko kokemuksen tai näkemyksen avulla on yllättävän työlästä. Jaakonsaari on kuitenkin pystynyt tekemään niin sen jälkeen, kun hän alkoi ajatella itsenäisesti - ilman asemien tuomaa rasitetta. Hänen kaltaisiaan poliitikkoja tarvittaisiin kipeästi lisää.
Selkeäsanaisten ja visionääristen poliitikkojen puute vaivaa muitakin maita. Niinpä Viron uusi presidentti Toomas Hendrik Ilves on nousemassa koko Itämeren tämän kolkan näkyvimmäksi vaikuttajaksi.