Kalevan tekemä laaja kuntagallup osoitti, että vielä ei ole syytä haudata politiikkaa ainakaan ihan kokonaan. Kansalaisen poliittisella kannalla oli suuri merkitys mielipiteissä moniin kunta-alan peruskysymyksiin.
Ympäristö ja kulttuuri kiinnostivat yhä vihreiden kannattajia enemmän kuin muita, keskustalaisista puolestaan tärkeitä olivat tiet ja työt. Vasemmistoliittolaisia risoivat muita enemmän suuret koulujen luokkakoot ja päivähoitopaikkojen puute. Pienpuolueiden kannattajat puolestaan liputtivat eniten vanhustenhoidon ja terveydenhoidon puolesta. Suurten yleispuolueiden, demareiden ja kokoomuksen, kannattajien mielipiteet katosivat harmaaseen massaan, eivätkä ne kiirineet kärkeen missään osiossa. Toki sielläkin löytyy mielipiteitä, mutta isossa joukossa löytyy kaikenlaisista asioista kiinnostuneita, ja kokonaiskuva jää sekavaksi.
Puoluepoliittinen ideologia näkyi myös muun muassa vero- ja taksapolitiikassa. Kokoomuksen kannattajat olivat paljon muita innokkaammin kattamassa kunnan tuloja palvelumaksuilla, kun taas vasemmistoliiton kannattajat olivat verojen kannalta. Saman tyylisiä selkeitä vivahde-eroja oli myös suhtautumisessa kuntaliitoksiin sekä perinteiseen valtionosuuspolitiikkaan tai pormestarimalliin.
Kansalaisista löytyy poliittista latausta, kun vain ne viritykset kaivetaan esille.
Keskustelua yhteiskunnallisista asioista käydään kansalle vierain termein. Strategiat, struktuurit, visiot ja skenaariot karkottavat heitä ottamasta kantaa.
Saako mummoni tai saanko minä hyvää hoitoa vanhainkodissa? Uskallanko jättää lapseni turvallisin mielin päiväkotiin? Saako lapseni asiallista hoitoa? Miksi kotitietäni aurataan niin harvoin? Saako lapseni kesätyötä? Milloin pääsen lonkkaleikkaukseen?
Tämä on sitä oikeaa kieltä. Ei kunnallispolitiikka ole sen kummallisempaa.
Eivät vanhusten hyvinvointipalvelustrategiat ole sen ihmeellisempää kuin turvallisuutta, hyvää hoitoa, ja inhimillistä kohtelua. Jotta niistä voitaisiin keskustella, pitää puhua ihmisten kielellä. Heillä on mielipiteitä asioista, kun ei tehdä asioista liian monimutkaisia.
Tyrehtyykö yhteiskunnallinen keskustelu suuriin yleispuolueisiin, joiden pitää miellyttää kaikkia, ja jotka eivät sano mitään?
Keskustelun piristämiseksi tarvittaisiin joku häirikkö, joka lataisi reippaita mielipiteitä. Vennamolla ja kumppaneilla olisi kysyntää. Pelkona on, että kun huuliveikkoja ei ole, niin sitten kun populisteja ilmestyy, ovatkin he sitten jo sen sortin populisteja, että oksat pois. Siitä löytyy monia esimerkkejä Euroopassa.
Onko myös niin, että tänä oppineisuuden ja yltiöviisauden aikana arvostetaan liikaa kirjaviisautta ja maan hiljaiset uskovat, että heidän mielipiteilleen nauretaan tai niitä ei arvosteta?
Hyvää maalais- ja kaupunkilaisjärkeä tarvitaan aina.
Onko kansa radikaalimpaa kuin päättäjät? Nykypoliitikot ovat vain harmaata massaa, jotka hiovat ja silottelevat kommenttejaan, eivätkä uskalla sanoa mitään. Poliittisen keskustelun kärki on siinä, seurusteleeko Niinistö Karpelan kanssa vai joko se lemmensuhde loppui. Tai ryyppäsikö tai töppäsikö joku. Tai onko joku rapu vai skorpioni, ja sitä kautta vetäytyvä tai hyökkäävä tai muuta potaskaa. Toki media - tai ainakin osa siitä - on osasyyllinen, mutta eivät poliitikotkaan ole tyrkyttämässä raflaavia mielipiteitä tärkeistä kiistanalaisista asioista.
Kansalaisilla on mielipiteitä, sen osoittivat muun muassa Kalevan gallupit. Ne todistivat myös sen, että mielipiteet perustuvat usein hyvin tiukasti yhteiskunnalliseen näkemykseen. Vaikka yhteiskunta on hyvin pinnallistunut, perustuvat näkemykset hyvin syvällä olevaan käsitykseen yhteiskunnasta ja sen pelisäännöistä.
Mielipiteitä on. Niitä pitäisi kannustaa käyttämään. Eikä välttämättä niin ryppyotsaisesti. Ei ainakaan lomalla!