Senaattori Sedgewick Sexton haluaa maailman mahtavimmaksi mieheksi, Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi. Hänen tyttärensä Rachel työskentelee istuvan presidentin, Zach Herneyn hallinnossa, eikä luota isänsä moraaliin.
Senaattori Sexton valmistautuu vaalitaisteluun kaikin mahdollisin keinoin. Hän arvostelee Yhdysvaltain avaruushallintoa Nasaa holtittomasta tuhlailusta ja tuloksettomista hankkeista.
Siksi presidentti Herneyn kannalta on uskomaton onnenpotku, että Nasa löytää Grönlannin jäätiköltä sinne 1700-luvulla jysähtäneen meteoriitin. Meteoriitti näyttää nimittäin todistavan, että maapallon ulkopuolella on elämää.
Rachel Sexton tempaistaan kahden mahtimiehen pelinappulaksi hurjaan kisaan, jossa ratkaistaan Yhdysvaltain seuraavan presidentin nimi.
Dan Brown on kirjoittanut Meteoriitin kahden uskonnollis-myyttisen jättimenestyksen, teostensa Da Vinci-koodi ja Enkelit ja demonit välissä.
Kirkollisten kähmintöjen sijaan hän on valinnut aihepiirikseen perinteisen pahuuden rykelmän: Yhdysvaltain keskushallinnon ja sitä ympäröivät monimutkaiset, omalakiset organisaatiot.
Valinta on tylsä. Edes meteoriitti salaisuuksineen ei nosta kirjan sisältöä tavanomaista tusinajännäriä korkeammalle.
Tanskalaiskirjailija Peter Høeg sai aikaan meteoriitista ja Grönlannin jäätiköistä huomattavasti monisyisemmän salaliittoseikkailun jo vuonna 1992 kirjallaan Lumen taju.
Henkilöidensä ulkonäön Brown kuvaa sen verran tarkasti, että sopiva kuvagalleria elokuvaa varten alkaa hahmottua.
Päähenkilö Rachel on "viehättävä", ja hänestä "sai suoraselkäisen vaikutelman", ja hänen kampauksensa oli "tarpeeksi pitkä ollakseen seksikäs". Senaattori Sextonille puolestaan on suotu "saippuaoopperoiden lääkärin sliipattu ulkonäkö".
Miespuolinen sankari, merentutkija Mike Tolland "näytti päivettyneeltä ja atleettiselta" ja hänellä "oli vahva leuka ja huoleton, itsevarmuutta uhkuva käytös".
Kuvaukset ovat lukijan kannalta huomaavaisia, sillä niiden perusteella on helppo tunnistaa kirjan sankarit, ja myös konnat.
Pakko on silti tunnustaa, että kliseisestä aihevalinnasta ja ankean stereotyyppisistä henkilöhahmoista huolimatta Dan Brown kirjoittaa ällistyttävän vetävästi.
Metodi on yksinkertainen "peitä ja paljasta": lyhyitä katkelmia, lukijalle viritettyjä koukkuja, salaisuuksia joita joku tietää ja toinen arvaa. Meteoriitti, kuten Brownin muutkin kirjat, on pakko lukea yhtä soittoa alusta loppuun.
Sen joutuu ahmimaan, ja lopuksi ähkäisemään, lievästi ylensyöneenä.
Brownin edellisten teosten suomentaja Pirkko Biström on vaihtunut Jorma-Veikko Sappiseen. Pari hutilointia menee hänen piikkiinsä. Esimerkiksi lause "Jos tieto oli valtaa, Sexton piteli parhaillaan ydinkärkeä" on varmaan englanniksi kuulostanut siedettävältä, mutta tässä muodossa vertaus kuulostaa vain hölmöltä.
Myös kirjan nimi, Meteoriitti, on mitäänsanomaton. Deception point olisi voinut taipua joksikin vähän jännittävämmäksi.