Ei pidä paikkaansa. Nimittäin, että nimi olisi enne.
Nimestä Paavo sanotaan, että se on suomalainen muoto nimestä Paul. Se puolestaan on muunnos roomalaisesta suvun nimestä Paulus, joka tarkoitti pientä ja vaatimatonta.
Eivät ole meidän Paavot pieniä ja vaatimattomia.
Körmyjä ja suuriegoisia koko joukko.
Tuorein poliittinen päivän Paavo on Paavo Arhinmäki.
Arhinmäki on noussut parrasvaloihin jo ennen kuin hän viime viikolla otti ja lähti puolueineen hallituksesta.
Arhinmäki kävi tuoreena kulttuuriministerinä oopperassa ensi kertaa vasta ministerinä, punaiset tennarit jalassaan.
Ministeri unohti Musiikkitalon avajaiset ja oli sen sijaan seuraamassa Liettuassa Suomen ja Kroatian välistä koripallo-ottelua.
Arhinmäki sammui Leijonien pronssijuhlissa olympialaisissa Sotšissa.
Ministerin salkun jättäneestä Arhinmäestä tulee mieleen vähän mörriskö pojankloppi, joka kulkee omia polkujaan.
Vanhempi poliittinen Paavo on eduskunnasta 2007 eläkkeellä jäänyt Paavo Lipponen.
Hänen poliittinen uransa on huikea. Lipponen muistetaan kansanedustajana, pääministerinä ja puhemiehenä.
Politiikan historiaan ovat painuneet Lipposen letkautus ”Nahkurin orsilla tavataan” sekä verbi ”jeesustella”, jonka käyttö oli liikaa silloiselle puhemiehelle Riitta Uosukaiselle. Puhemies antoi Lipposelle huomautuksen kielenkäytöstä.
Yrmynä tunnettu Lipponen on lohkaissut milloin mitäkin, pyydellyt välillä anteeksi ja toisessa tilanteessa luikkinut muina miehinä toimittajia pakoon.
Kaikkien aikojen poliittinen Paavo, oikea peruspaavojen paavo, löytyy Keminmaasta. Hän on Paavo Väyrynen. Mies, joka on kuin ongenkoho: vaikka kuinka nyitään sinne ja tänne, mies pulpahtaa aina pinnalle optimistisen uhmakkaana.
Paavo Väyrysen poliittinen ura on vertaansa vailla. Pelkästään se, että hän on istunut kahdeksassa hallituksessa ministerinä, riittää kertomaan millaisesta miehestä on kysymys.
Paavo on iätön ja ajaton. Mies on taas vauhdissa, tällä kertaa EU-vaaleissa.
Mikä yhdistää näitä Paavoja? Politiikan lisäksi persoonallisuus sekä tietynlainen hankala suhde julkisuuteen.
Paavo Arhinmäki ei ole oikein päässyt näyttämään kynsiään, vaikka ilmiselvästi miehellä on periaatteita.
Paavo Lipponen olisi päässyt vieläkin pidemmälle (lue: presidentiksi) ellei hänellä olisi niin ynseä ja yksioikoinen luonne.
Paavo Väyrynen ärsyttää. Mies, joka tekee kaiken itse, on monille liikaa.
Politiikan Paavoja voi verrata amerikkalaisen animaatiosarjan kaimaan, Paavo Pesusieneen. Häntä kuvataan näin: ”Paavo Pesusieni on optimistinen ja vilpitön henkilö. Siitä huolimatta hän (ja samalla muutkin hänen ympärillään) joutuu usein vaikeuksiin. Paavo innostuu helposti ja yrittää herkästi liikaa ja kaikki päättyy usein katastrofiin. Tästä huolimatta Paavo säilyttää aina optimistisen elämänasenteensa.”
Yhtä kaikki, Paavo on hyvä nimi poliitikolle. Politiikan Paavoja tarvitaan. He ovat esikuvia, jotka toivottavasti imaisevat politiikkaan uusia Paavoja, persoonia.
Kalevan haastattelussa viime viikolla Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Aleksander Stubb kertoi pienenä poikana katsoneensa televisiosta miestä, joka puhui ja puhui. Hänen isänsä oli sanonut miehen olevan poliitikko. Kun Alex-poika oli kysynyt, mikä on poliitikko, isä oli vastannut sen olevan sellainen, joka ei ole saanut muuta työtä.
Mies kuvaruudussa oli tietenkin Paavo. Paavo Väyrynen.
Näin sai politiikka lumoihinsa jälleen yhden innokkaan.
Paavojen vaikutusta suomalaiseen politiikkaan ei ole syytä vähätellä.
Kolumni