Uusiin eduskuntavaaleihin on enää noin puoli vuotta ja hermostuneisuus Arkadianmäellä on alkanut lisääntyä.
Demokratiassa valta vaihtuu äänestämällä. Se onkin demokratian hienous vallankumoukseen verrattuna.
Demokratia yleensä pystyy korjaamaan itse itseään. Niinpä kansanedustajista osa luopuu, osa putoaa ja osa tulee uudelleen valituksi. Ministereiden tulevaisuus on sitäkin epävarmempaa. Osan pudottavat ministeriautojen takapenkeiltä vaalit ja osan tulevat hallitusneuvottelut.
Aina ei ole herkkua olla demokratiassakaan kansan edustajaehdokas. On osattava lähestyä tuiki tuntemattomia äänestäjiä, oltava sosiaalinen ja miellyttävä. Täytyy koota rahaa vaaleja varten tai ottaa velkaa ja haalia kokoon vaalityöryhmä, joka uskoo minuun ja puolueeseen tai ainakin minuun. Säässä kuin säässä on seisottava puolueen vaalimökillä, torin tai kadun kulmassa tarjoamassa ohikulkijoille lappuja, joiden yksinkertaisena sanomana on – valitse minut. Tähän tyrkyllä oloon eivät kaikki pysty.
Tämän lisäksi täytyy olla jotain sanottavaa ja osata esiintyä mediassa. Kun puolueiden puheenjohtajat ja ministerit ovat tiuhaan tahtiin viime aikoina vaihtuneet, mediaesiintymisiin ja substanssiosaamiseen on kiinnitetty erityistä huomioita.
Mediassa esiintymiseen tietysti aikaa myöten kouliutuu ilman kurssejakin, mutta puolueet ja järjestöt myös kouluttavat esiintymään julkisuudessa. Kurssit eivät vain aina hyödytä, vaan saattavat kääntyä tarkoitustaan vastaan ja paljastaa poliitikon kokemattomuuden ja asiaosaamisen ohuuden.
Joskus kadotetaan kokonaan luonnollinen keskustelutaito ja muistetaan vain kurssittajien neuvo, jonka mukaan oma viesti on saatava ympättyä lyhyeenkin lausumaan aivan riippumatta siitä, mitä kysytään. Politiikasta ja poliitikoista saa joltisenkin oudon kuvan seuratessa tällaista´hyvää päivää kirvesvartta´ -haastattelua.
Useat uskovat myös mainostajien tapaan toiston voimaan. Päättihän aikanaan jo roomalainen valtiomies Marcus Porcius Cato jokaisen julkisen puheensa lauseeseen Ceterum censio Carthaginem esse delentam – muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava. Ja hävitettiinhän se lopulta vuonna 146 eaa.
Tänä päivänä tilanne on kuitenkin hieman erilainen. Jos poliitikko kerta toisensa jälkeen vastaa kysymykseen kuin kysymykseen samalla lauseella, kuulija alkaa jo epäillä vastaajan ymmärryskykyä.
Esiintymistaito ja asioiden hallinta eivät aina osu samoihin henkilöihin. Jokaisen professorin kohdalle on varmaan tullut opiskelijoita, jotka osaavat esiintymisellään myydä itsensä, mutta joiden todellinen tiedon taso kirjallisissa töissä paljastuu paljon vaatimattomammaksi.
Niilläkin, joiden puhe- ja esiintymistaito ei ole showmaailman luokkaa, saattaa kuitenkin olla tärkeää sanottavaa. Olin aikoinaan kongressissa, jonka pienessä työryhmässä esittäjä selosti ranskalaisen filosofin Michel Foucault´n erästä ajatusta.
Huoneen nurkassa siihen mennessä täysin vaiti istunut vanhempi rouva liittyi silloin keskusteluun varsin vaatimattomalla englanninkielen taidolla selostaen, mitä Faucault tässä yhteydessä oli todella tarkoittanut. Kaikki kuuntelivat hiiren hiljaa, sillä hän kertoi olleensa Faucault´n assistenttina ja hän tiesi asian.
Eduskunnassakin kuunneltiin varsin tarkasti 1900-luvun alkupuoliskolla monta kymmentä vuotta kansanedustajana ja monissa hallituksissa ministerinä ollutta Juho Niukkasta. Hän ei kuulemma ollut mikään puhujamestari.
Koulutuskin oli jäänyt veistokouluun ja kansanopistoon. Mutta hänellä oli sanottavaa silloin, kun hän puhui.
Poliitikon ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntija, mutta hänen tulee osata hakea, lukea ja suhtautua kriittisesti siihen tietoon, jota hänelle syötetään. Poliittiset ideologiat ovat tässä apuna. Ne herkistävät näkemään yhteiskunnallisia päämääriä sellaisessakin tiedossa, joka objektiivisena totuutena tarjoillaan. Taloudessa vallalla oleva uusliberalismi ei sekään ole ideologioista riippumatonta.
Aikaisemmin poliitikkojen tarvitsema tieto koottiin komiteoissa. Komiteat istuivat aikansa ja tuloksena oli mietintö, joka parhaassa tapauksessa esitti kootusti viimeisimmän tiedon kyseisestä asiasta. Huonoimmassa tapauksessa asiat haudattiin komiteoihin tai niiden kokoonpano varmistettiin sellaiseksi, että haluttu lopputulos saatiin ulos mietintönä.
Seuraavaksi apuun tulivat sektoritutkimuslaitokset, jotka alkoivat suoltaa selvitystä toisensa perään. Suomalaisen yhteiskunnan toimintaa seurattiin tilastotasolla huolellisesti. Nyt tämäkin tilanne on ilmeisesti muuttumassa, kun ollaan huolestuneita jo siitäkin, saadaanko tulevaisuudessa julkaistuksi edes tuomioistuintilastoja.
Yhteiskunnallisten asioiden tietopohjasta on kuitenkin pidettävä huolta. Tiedon tuottaminen ei voi olla vain satunnaisesti tilattujen selvitysten varassa, olkootpa tekijöinä sitten erilaiset ajatushautomot, Pekka Himanen, Anders Borg tai Juhana Vartiainen. Jos pitkäjänteistä tiedon tuottamista ei ole turvattu, poliitikot jäävät erilaisten konsulttien ja lobbareiden tarjoileman informaation varaan.
Nähtäväksi jää, miten tänä vuonna nimitetty Suomen Akatemian yhteydessä toimiva Strategisen tutkimuksen neuvosto ongelmakeskeisestä ja pitkäjännitteisestä tutkimustehtävästään ohjelmamuotoisena tulee selviämään.
Kirjoittaja on rikosoikeuden emeritaprofessori.