Perjantaina seuraan liittyivät Liisa Jaakonsaari (sd.) ja Mauri Pekkarinen (kesk.) Heitä ennen sen olivat tehneet Pertti Salolainen (kok.), Seppo Kääriäinen (kesk.) ja Tapani Tölli (kesk.) Heitä on monia muitakin.
Nimilistassa on kysymys tietenkin siitä, että politiikassa jopa vuosikymmeniä vaikuttaneet suurten ikäluokkien tunnetut nimet ovat nyt väistymässä eläkkeelle. Pekkarinen jätti sentään oven auki ehdokkuudelle europarlamenttiin.
Väistyjiä ei voi moittia. Esimerkiksi Salolainen, 77, sanoi äsken keskustelussa, että hän on ollut kansanedustaja 40 vuotta. Virtaa on vielä, mutta riittäisikö sitä enää nelivuotiskautta, hän pohdiskeli. Kääriäinen, 70, on jo vuosia tituleerannut itseään ”politiikan tarkkailijaksi”.
Vetäytymisistä seuraa, että seuraavissa eduskunta- ja europarlamenttivaaleissa jää väistyjien perintönä tavoiteltaviksi paljon ääniä. Ja lisää tulee, jos esimerkiksi omaa jaakopinpainiaan käyvä ulkoministeri Timo Soini (sin.) päättäisi heittää pyyhkeen kehään.
Suurin sukupolvenvaihdos näyttää olevan menossa keskustan riveissä. Se voi vaikeuttaa puolueen vaalimenestystä entisestään. Jo mainittujen lisäksi syrjään vetäytyvät muun muassa Niilo Keränen, Timo Kalli ja Kauko Juhantalo.
Nimilista vie politiikan eturivistä monia, jotka eivät ole politiikan lisäksi tehneet työurallaan juurikaan muuta. Monet heistä täyttävät ex-kansanedustaja Jutta Zilliacuksen (r.) käyttämän nimityksen, poliittisen broilerin, tunnusmerkit.
Olivatpa broilereita tai eivät, monet väistyvistä aloittivat politiikan teon jo opiskelijapolitiikasta. Politiikasta tuli monelle veriin mennyt ammatti.
Sittemmin politiikan ja poliitikkojen polttoväli on lyhentynyt. Politiikkaan tullaan aiempaa enemmän joko vain joksikin aikaa tai jäähdyttelemään. Voiko viimeisiksi mohikaaneiksi kohta katsoa enää vain tasavallan presidentti Sauli Niinistön, kansanedustaja Ilkka Kanervan ja Paavo Väyrysen?
Politiikan kierron nopeutuminen on sekä hyvä että huono asia. Politiikkaan tulee yhtäältä aiempaa nopeammin uusia kasvoja ja uusia ajatuksia. Toisaalta siitä seuraa, että vaativiin tehtäviin voi nousta hyvinkin vähäisellä poliittisella kokemuksella. Sen arvoa ei nykyisessä poliittisessa kulttuurissa aina ymmärretä.
Väistyjät ovat perustelleet lähtöpäätöksiään hyvin erilaisilla syillä. Jotkut ovat puhuneet politiikan pinnallistumisesta ja siitä, että toisia ymmärretään tahallaan väärin.
Europarlamentista väistyvä Jaakonsaari poikkeaa tästä kaavasta. Hän katsoi STT:n haastattelussa, että eduskunnassa käydyt keskustelut ovat menneet parempaan suuntaan. ”En yhdy tähän konkarien kuoroon, että ennen kaikki oli paremmin”, hän sanoi.
Jaakonsaaren eriseuraisuus voi selittyä ainakin osaksi sillä, että hän on ollut viime vuodet poissa eduskunnasta.
Niin tai näin, oma kokemukseni ajalta eduskuntatoimittajana vuosina 1983–87 on, että istuntosalin keskustelut olivat pääsääntöisesti hyvin puuduttavia. Puheet olivat pitkiä ja paperinmakuisia. Väittelyjä oli hyvin harvoin.
Hyvää vastapainoa olivat muutamat juurevat valtiopäivämiehet ja -naiset sekä muutamat virtuoosimaiset puhujat Väinö Raudaskoskesta (kesk.) Tuure Junnilaan (kok.) Etenkin eduskunnan kyselytunnit ovat muuttuneet edukseen. Aiemmin ne olivat yleensä ikävystyttäviä tilaisuuksia. Torstai-iltana eräs ministeri kertoi valmistautuneensa huolella juuri päättyneeseen kyselytuntigrillaukseen. Jotkut ministerit ovat kertoneet julkisesti niiden olevan hyvin ahdistavia kokemuksia.
Vaalien alla keskustelu kärjistynee entisestään. Puhemies Paula Risikko (kok.) kirjoitti blogissaan aikovansa kiinnittää huomiota siihen, että täysistuntokeskustelussa kaikilta edellytetään arvokasta käytöstä.
Ylen haastattelussa Risikko vertasi hyvin muuttunutta poliittista kulttuuria. Hän kertoi saaneensa vuonna 2003 melkeinpä pelkkää kirjepalautetta. Tuolloin jos joku tuohtui lauantai-iltana, palautekirje tipahti lootaan vasta maanantaina. ”Nyt on some ja saat sen saman tien julki.”
On hyvä, että monet väistyvät konkarit ovat kertoneet huolensa julki. Demokratia ja parlamentarismi ovat ylipäätään kovassa paineessa, ja niiden puolustajia ei ole yhtään liikaa. Politiikan tyylien vaihtuminen ei ole silti läheskään niin vaarallista kuin liberaalin demokratian kyseenalaistaminen.