Jos yhteiskunnallinen keskustelu joskus vietti kesällä lomaa laiturin nokassa loikoillen, ne ajat ovat kaukana takana. Enää ei keskustelu taukoa kesälläkään, sillä oman paikkansa kesän runsaaseen festivaalitarjontaan ovat vakiinnuttaneet yhteiskunnallisia keskustelunaiheita vilisevät politiikan kesäfestarit.
Niitä järjestetään enenevässä määrin ympäri Suomen, ja usein ne myös ylittävät valtakunnallisen tai vähintäänkin maakunnallisen uutiskynnyksen eivätkä jää vain harvojen asiaan vihkiytyneiden harrastukseksi.
Poliitikot, asiantuntijat, toimittajat, talouselämä, työmarkkinajärjestöt, viestintätoimistot, kansalaisyhteiskunnan toimijat ja kansalaiset kokoontuvat tapaamaan toisiaan keskustellakseen päivänpolttavista kysymyksistä ja tulevaisuuden visioista.
Pyrkimyksenä on, että leppoisa puistolava madaltaa kynnystä ja lyhentää etäisyyttä päätöksentekijöiden ja kansalaisten välillä. Monesti tämä onkin myös varsin konkreettista: kadulla pääsee puristamaan poliitikon tai järjestötoimijan kättä, kehumaan ja kertomaan huolensa tai vain nappaamaan yhteiskuvan.
Yhteiskunnallisten vaikuttajien ja kansalaisyhteiskunnan välisen vuoropuhelun mahdollistaminen ja lisääminen onkin kesäisten keskustelutilaisuuksien keskeinen, ylevä ja kannatettava tavoite. Toive on, että kasvokkain kohtaaminen lisää luottamusta yhteiskunnan eri toimijoiden välillä.
Sen paremmin järjestäjät kuin ohjelmaosuuksien toteuttajat eivät kuitenkaan ole pelkästään epäitsekkäitä kokonaisuuden edun ja yhteisen hyvän edistäjiä, vaan kaikilla on omat tarkoitusperänsä ja tavoitteensa.
Joku tapahtumajärjestäjä toivoo alueelleen valtakunnallista näkyvyyttä ja mahdollisuuden saada oman kolkan tavoitteet päättäjien ja kenties valtakunnan median tietoon.
Toinen tekee viime kädessä bisnestä, ja toinen haluaa nostaa tietyn teeman yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön.
Myös tiedonvälityksen murroksen ja kiristyvien markkinoiden kanssa painiva media kilpailee kesäfestareilla katsojista, kuulijoista ja lukijoista.
Oli järjestäjän perimmäinen tavoite mikä tahansa, hän pyrkii luomaan tapahtuman, josta etenkin yhteiskunnan eliitin näkökulmasta ei kannata jäädä pois. Järjestäjä on onnistunut tavoitteessaan, jos keskeiset toimijat merkitsevät seuraavan vuoden tapahtuman automaattisesti kalentereihinsa.
Kun yhteiskunnallisen keskustelun nimekkäimmät osallistujat ovat paikalla, saapuu paikalle myös yleisö, joka haluaa kuulla, mistä puhutaan, ja nähdä, kuka puhuu.
Ohjelmajärjestäjien, puhujien, panelistien ja juontajien osalta uusi politiikan kesä ei ole ongelmaton. Suomi ei enää valmistu juhannukseksi ja aukea elokuussa, vaan valmiustilaa edellytetään nyt myös keskikesällä. Perinteinen heinäkuinen hengähdystauko ei olekaan enää itsestäänselvyys.
Myös kansansuosiosta riippuvaisille poliitikoille kesäfestarit ovat osin haasteellinen yhtälö. Paikalla pitäisi näyttäytyä etenkin, jos tapahtuma ylittää valtakunnallisen uutiskynnyksen. Toisaalta jos tapahtumapaikka on kovin kaukana omasta vaalipiiristä, mahdollisuus tavata ja puhutella omia äänestäjiä on lähes olematon.
Kannatettavista tavoitteistaan huolimatta myöskään politiikan kesäfestarit eivät rakennu ilman rahaa. Toisin kuin musiikkifestivaaleille, kesäisille yhteiskunnallisen keskustelun areenoille ei vaadita kävijöiltä pääsymaksua.
Todellisuus lienee, ettei kovin moni kansalainen olisi valmis puistolavan paneelikeskusteluista edes maksamaan.
Jo pitkään on puhuttu siitä, miten politiikan agendavalta on liukunut pois puolueiden ja poliitikkojen käsistä yhä enemmän etujärjestöjen, viestintätoimistojen ja median käsiin.
Politiikan kesäfestareiden järjestäjät ja osallistujat törmäävätkin samaan dilemmaan: kuka asettaa keskusteluagendan ja onko se mahdollista ostaa rahalla?
Saavatko osallistujat määritellä itsenäisesti teemansa, vai putoaako jo karsintavaiheessa pois, jos oma viesti ei sovi järjestäjän pirtaan?
Tässä suhteessa yhteiskunnallisen keskustelun kesätapahtumat eivät ole löytäneet viisastenkiveä. Tapahtuman järjestämisestä aiheutuvat kulut täytyy kattaa. Jos kuluja ei veloiteta kävijöiltä, ne joudutaan kattamaan sponsorituloin tai veloittamaan ohjelmajärjestäjiltä.
Kumpikin näistä tavoista on keskusteluagendan osalta ongelmallinen: maksaja haluaa, että hänen näkemyksensä ja tavoitteensa pääsevät esille, mikä pahimmillaan rajoittaa sitä, mistä keskustellaan.
Entä ne etenkin kansalaisyhteiskunnan pienemmät toimijat, joilla ei ole varaa maksaa?
Jos olet muiden armoilla, paikkaa päälavan prime timesta lienee turha havitella.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.