Kansanedustajat hankkivat nykyisin työpaikkansa suurella rahalla. Loppusumma on usein ainoa tarkka tieto, joka selviää edustajien vaalirahoitusilmoituksista. Lakia pitää vihdoinkin täsmentää.
Kansanedustajien vaalibudjetit ovat hypähtäneet aivan uudelle tasolle. Takavuosina kalliina pidetyt presidenttiehdokkaiden kampanjabudjetit jäävät nykyisin jälkeen monien yksittäisten ehdokkaiden polttamista rahasummista eduskuntavaaleissa. Kolme kansaedustajaksi valittua kävi kamppailua jo yli 100 000 euron budjetilla.
Suurimman summan käytti kokoomuksen Eero Lehti Uudellamaalla, 119 335 euroa. 50 000 euroa ylitti vaalitaistelussaan myös usea pohjoissuomalainen poliitikko. Kilpailu äänestäjien huomiosta on kiristynyt samalla, kun äänestysaktiivisuus on laskenut. Esille pääsy vaatii uhrauksia. Suuri raha ei onneksi sentään takaa eduskuntaan pääsyä, vaan ehdokkaan on pystyttävä myös esittämään sanoma, jonka äänestäjät hyväksyvät. Siksi esimerkiksi katon asettaminen yksittäisen ehdokkaan rahankäytölle olisi vapaassa yhteiskunnassa keinotekoista.
Jonkinlaista lohtua pilviin karkaavaa rahankäyttöä kauhisteleville tuo se, että eduskuntaan pääsi jopa alle kahdellatuhannella eurolla. Perussuomalaisten Pirkko Ruohonen-Lerner kampanjoi Uudellamaalla 1 834 euron edestä. Tosin hänen läpimenoaan vauhditti muhkean äänipotin samassa vaalipiirissä kerännyt puolueen puheenjohtaja Timo Soini.
Saman puolueen sitoutumattomana ehdokkaana tiensä eduskuntaan raivasi Pertti "Veltto Virtanen" Tampereelta tasan 2 000 eurolla. Häntä puolestaan edesauttoi vanha tunnettuus.
Kovin epämääräisesti kansanedustajien ilmoitukset kuitenkin avautuvat niitä tutkiville. Pääasiassa omaa rahaa käyttäneiden selonteko ei jätä paljon tilaa tulkinnoille, mutta runsaasti ulkopuolista rahaa saaneiden kohdalla tukijat voivat jäädä hämärään. Lain epäkohdat on tiedetty pitkään, ja nyt on korkea aika korjata lainsäädäntöä. Äänestäjien pitää saada tietää, mitä on ehdokkaita tukeneiden yhdistysten takana ja millaisia rahalähteitä niillä on ollut.
Asialla on suuri merkitys etenkin silloin, kun säätiöt, etujärjestöt, yhdistykset tai vastaavat omia etujaan ajavat taustaryhmät avittavat ehdokasta kymmenillätuhansilla euroilla. Sellaisissa tapauksissa voi syntyä kiitollisuudenvelkaa, jonka tukijat odottavat kuittautuvan jossakin eduskuntakaudella esiin tulevassa asiassa. Mahdollisimman suureen läpinäkyvyyteen pyrkivässä yhteiskunnassa jo tuollainen epäilykin on sietämätöntä.
Valitut ovat toimittaneet ilmoituksensa oikeusministeriölle varsin säntillisesti. Laki ilmoitusvelvollisuudesta säädettiin vuonna 2000 ja seuraavissa vaaleissa 2003 kaikki valitut hoitivat velvollisuutensa määräaikaan mennessä. Nyt SDP:n Sinikka Hurskainen myöhästyi. Hän itse kertoi määräpäivänä ilmoituksensa olevan vielä postin kuljetettavana.
Ensimmäisiksi varaedustajiksi jääneet eivät olleet yhtä kuuliaisia. Vaikka heidän kirvelevät tunteensa voi ymmärtää, lainsäätäjiksi pyrkiviltäkin on syytä edellyttää lain kunnioitusta. Mitään sanktioita ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä ei ole määritelty, mutta ainakin seuraavissa vaaleissa uudelleen ehdokkaaksi lähtevät löytävät asian edestään.
Laiminlyönnistä tulee tahra myös puolueelle ja taustaryhmälle, joten ehdokkaille on syytä kertoa velvoitteista jo etukäteen.