Euroopan unionin perussopimukseen sisältyvistä EU-maiden turvatakuista on paisunut Suomessa elämää suurempi näytelmä. Eduskunta väitteli tällä viikolla hartaasti siitä, kuinka sitovia turvatakuut ovat ja etenkin siitä, voisiko yksi jäsenmaa estää muita jäsenmaita antamasta apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle.
Muissa jäsenmaissa ja varsinkin Natoon kuuluvissa maissa Lissaboniin sisältyvälle avunantovelvoitteelle ei ole juuri korvaa lotkautettu. Suomessa asian saamaa suurta huomiota tietysti selittää halu varmistua etukäteen, että apua olisi tarvittaessa mahdollista hakea ja etenkin saada hätätilanteessa. Kun ei haluta sitoutua Natoon ja sen lujemmalla pohjalla oleviin turvatakuisiin, katseet kääntyvät EU-maihin.
Sinänsä keskustelu sitovista turvatakuista ja yksimielisyysvaatimuksesta on poliittista juristeriaa. Tosipaikan tullen avunanto on aina poliittinen päätös, joka tehdään senhetkisten olosuhteiden mukaan. Lissabonin sopimukseen sisältyvä avunantovelvoite on sanallinen solidaarisuuden ilmaus, jonka varaan ei kannata rakentaa pilvilinnoja. Velvoitteella on toki oma symbolinen ja poliittinen merkityksensä.
Sekavuutta lisäsi uunituoreen ulkoministerin Alexander Stubbin kompastelu eduskunnassa. Hän katsoi, ettei yksittäinen jäsenmaa voi estää muita antamasta apua. Ulkoministeriön valtiosihteeri Teija Tiilikainen oli vielä tuoreessa selvityksessään toista mieltä, mutta pehmensi tulkintaansa ministerin vanavedessä.
Tämä kaikki vain vahvistaa, että kärpäsestä on tullut härkänen. Kaikille soisi käyneen selväksi, ettei Suomen turvallisuutta voida rakentaa unelmien varaan.