Perustuslaki velvoittaa kansanedustajia vakaaseen ja arvokkaaseen esiintymiseen sekä oikeuden ja totuuden noudattamiseen.
Usea mandaattinsa uusimatta jättävä kansanedustaja on kuitenkin todennut, että tarkoituksenmukaisen väärinymmärtämisen ja suvaitsemattoman kohkaamisen vuoksi luottamustehtävä Arkadianmäellä ei enää houkuttele.
Vaikka itse päätöksiä sorvataan usein hyvässä hengessä ja moniäänisyyden lisääntymistä pidetään hyvänä, kärjistynyt politiikan julkisuus koetaan luotaantyöntäväksi.
Yhtenä syynä sille, miksi esimerkiksi eduskuntakeskustelujen koetaan muuttuneen vastenmieliseksi, esitetään pitkien, analysoivien ja laajasti perustelevien puheenvuorojen määrän väheneminen ja lyhyiden debattipuheenvuorojen lisääntyminen.
Napakat kommentit tuovat keskusteluun jännitettä ja mielenkiintoa, mutta johtavat myös kilpajuoksuun siitä, kenen naseva sutkautus ylittää uutiskynnyksen.
Politiikan julkisuus onkin muuttunut merkittävästi niistä ajoista, kun nyt paikkansa jättävät konkarikansanedustajat aloittivat uransa. Politiikan medioituminen on ollut todellisuutta jo vuosikymmeniä, mutta viimeistään 2000-luvulla sen voi katsoa täydellistyneen: klikkaukset ja katselukerrat tuntuvat ratkaisevilta politiikan kilpajuoksussa.
Poliitikot ovat sisäistäneet medialogiikan ja pyrkivät sitä suosiota kasvattaakseen noudattamaan. Etenkin vaalien lähestyessä kehitetään kommentteja ja ulostuloja, joilla ohittaa valtakunnallisen tai paikallisen median portinvartijat – eikä liikkeellä olla aina pelkästään asiakärki edellä. Kaikkia keskustelukulttuurin kärjistyneitä piirteitä ei kuitenkaan voida laittaa medioitumisen piikkiin.
Kärjekkyyttä on lisännyt myös se, että ideologinen vastakkainasettelu ja jopa yliyksinkertaistava puhetapa ovat yleistyneet tai palanneet suomalaiseen politiikkaan. Kaiken politisoinut 1970-luku ja vennamolaiset sutkautukset ovat tehneet uuden tulemisen.
Konsensusta edellyttävä monipuoluejärjestelmä on opettanut meitä kaihtamaan julkisia ristiriitoja ja välien selvittelyä. Nyt erot arvokartalla hallitus- ja oppositiopuolueiden kesken ovat kuitenkin suuria, mikä on johtanut keskustelun polarisoitumiseen. Selkeä jakolinja porvarihallituksen ja suurelta osin punavihreän opposition kesken on terävöittänyt poliittisia jännitteitä.
Pitkään jatkuneen oikeisto-vasemmisto-jakolinjan ylittäneen konsensushakuisen hallitusyhteistyön päättyminen ja samanaikaisesti tapahtunut keskustelukulttuurin muutos ovat saaneet aikaan sen, että Suomessa puhutaan pitkästä aikaa tosissaan erilaisista poliittisista vaihtoehdoista.
Ei tarjota pelkästään oman puolueen vaihtoehtoa, vaan liputetaan avoimesti esimerkiksi punavihreän ”blokin” puolesta nykylinjan sijaan.
Mikäli kärjistyminen johtaa vain kyvyttömyyteen kohdata erimielisyyksiä ja tehdä kompromisseja, on kehityssuunta huono. Politiikka on silloin epäonnistunut, jos vallihaudat syvenevät ja luottamus demokratiaan, puolueisiin ja kansanedustuslaitoksen toimintaan heikkenee.
Jos lopputulema on kuitenkin se, että puolueiden tarjoamat vaihtoehtoiset tulevaisuuden visiot selkiytyvät ja siten inspiroivat ja helpottavat äänestäjän valintaa, on kärjekäskin julkinen keskustelu sen arvoista.
Positiivista on myös se, että yhä useammat pääsevät osallistumaan keskusteluun ja saavat äänensä kuuluviin, mikä vääjäämättä lisää näkemysten kirjoa ja debattia. Osin jopa kuviteltuun konsensukseen perustunut mielikuva yhteisymmärryksestä on murtunut, mikä saattaa tosiasiassa olla osoitus demokratian paranemisesta.
Ongelma eiole se, että asioista ei olla yhtä mieltä, vaan se, että toisen näkemystä ei kunnioiteta. Päätöksentekijöiden joukko on laajentunut, mutta poliittisen kulttuurin ihanteet eivät ole pysyneet muutoksen tahdissa mukana. Moniäänisyyden lisääntyminen tulisi nähdä demokratian kannalta toivottavana kehityksenä, vaikka se tuokin mukanaan myös ei-toivottuja ja tuomittaviakin ilmiöitä.
Julkisuudessa käytävässä keskustelussa tulisikin erottaa politiikan julkisuus ja itse päätöksenteko, sillä päätöksenteossa vallitsevaa keskustelukulttuuria harva kokee ongelmalliseksi. Esimerkiksi eduskunnan valiokunnissa työtä tehdään edelleen pääosin hyvässä hengessä.
Jotta myös tulevaisuudessa kansalaiset haluavat asettua ehdolle poliittisiin luottamustehtäviin, tulisi eroa politiikan julkisuuden ja päätöksentekojärjestelmän sisäisen keskustelukulttuurin välillä tarkastella enemmän.
Jos mielikuvia hallitsevat erilaisten tolppien tavoittelu tai välttely, jää politiikan ydin eli yhteisistä asioita yhdessä päättäminen raadollisen politiikan julkisuuden varjoon – ja karkottaa konkariedustajien ohella myös potentiaalisia uusia ehdokkaita.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.