Maailma on muuttunut. Tieto kulkee maapallon ympäri silmänräpäyksessä, ja tiedotusvälineet monistavat sitä valtavalla voimalla kellon ympäri. Aasian maanjäristys iski koko Suomen tajuntaan vajaassa vuorokaudessa huolimatta siitä, että elettiin joulunpyhiä, jolloin median, valtioneuvoston sekä kriisiorganisaatioiden miehitykset oli riisuttu minimiin.
Muutos asettaa uusia, kovia vaatimuksia myös poliittisille johtajille. Kuten pääministeri Matti Vanhanen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja osoittivat käytännön toimillaan tapaninpäivän jälkeen, valtiollisen johdon on kyettävä reagoimaan nopeasti julkisuudessa, vaikka tarkkaa tietoa ei olisi. Eikä se riitä. Johtajien on myös pystyttävä toimimaan kansan tuntojen tulkkina.
Saamme aikanaan luettavaksi virallisen selvityksen siitä, mikä meni vikaan Aasian kriisin hoidossa suomalaisittain ja mitä oppia siitä on otettava vastaisuuden varalle. Sitä ennen itse kukin voi kuitenkin arvioida sitä, miten valtiollinen johto selvisi kriisitiedottamisesta tilanteessa, johon ei ollut varauduttu millään lailla - tai johon oli täysin mahdotonta varautua missään oloissa.
Hallitus noudatti tiedottamisessa Esko Ahon pääministerikaudella 1991-1995 improvisoiden luotuja, mutta nyt jo vakiintuneina pidettäviä malleja. Ne nojaavat kahteen periaatteeseen: hoida tiedotus keskitetysti ja hoida se matalalla organisaatiolla.
Näin tapahtui. Julkisuudessa puhemiehen rooli lankesi kahdelle ministerille: Vanhaselle ja Tuomiojalle. Pääministeri päästi muut valtioneuvoston jäsenet estradille vasta, kun akuutti kriisivaihe oli ohi ja jälkihoito siirtyi heidän tonteilleen.
Vanhanen ei voi vielä kehuskella virkaikänsä pituudella, mutta kriisit ovat hänelle jo tuttuja. Hänelle on karttunut kokemusta muun muassa Anna Lindhin murhasta, Madridin pommeista, Konginkankaan onnettomuudesta sekä eräistä Venäjän traagisista tapahtumista. Silti Aasian katastrofi lyö kaikki muut laudalta. Tsunamin aiheuttama tuho oli mittasuhteiltaan käsittämätön, myös kansallisesti.
Jouluksi lepoa suunnitellut Vanhanen veti pari päivää henkeä ja astui julkisuuteen vasta tiistaina, kun tieto maanjäristyksestä levisi maailmalle sunnuntaina, tapaninpäivän aamuna. Hidas liikkeellelähtö selittyy osittain sillä, että hän jätti maanantaina tietoisesti tilaa viranomaistiedotukselle. Hän oli kuitenkin jo silloin kriisin hoidossa mukana.
Sen jälkeen hän ja Tuomioja esiintyivät yhdessä tai erikseen julkisuudessa käytännöllisesti katsoen joka päivä niin kauan kuin tarve sitä vaati. Pääministeri ja ulkoministeri tuottivat myös korkean tason mediadraamaa, jossa olisi voinut käydä miten tahansa. Epäonnistumisen riski oli erittäin suuri tilanteessa, jossa virallinen tieto oli puuta heinää. Vain yhden suomalaisen kerrottiin kuolleen, kun kateissa oli yli 200 suomalaista.
Vanhasta on tullut tutuksi harkitsevana, hidasliikkeisenä ja hieman värittömänä pääministerinä. Käynnistys tapahtui nytkin yskien, mutta kun hän pääsi vauhtiin, hän pystyi kääntämään heikkoutena pidetyt ominaisuutensa vahvuuksiksi kriisitiedottamisessa. Pääministeri ryhtyi ensi töikseen valmistelemaan lausunnoissaan suomalaisia siihen karmeaan todellisuuteen, joka tuleman piti.
Vanhasen rauhallinen olemus, matala ääni, selkeä suullinen ilmaisu ja kyky ilmaista itseään loogisesti toimivat. Vaikka kansan tunteet kuohuivat ja kritiikkiä tuli, mitään kansallista paniikkia tai laajoja raivon purkauksia viranomaisia kohtaan ei syntynyt. Kritiikki pysyi aisoissa. Tuomioja oli hetken suoraan tulilinjalla, mutta pääministeri tuli hänen tuekseen - aivan niin kuin valtioneuvoston epävirallinen ohjesääntö sanoo.
Tuomioja on taitava mediaesiintyjä. Hän selvitti paineet odotetusti. Hän joutui paljon ahtaammalle BBC:n grillauksessa joulun alla. Vanhasen osalta voi sen sijaan puhua ainakin hienoisesta yllätyksestä. Pääministeri osoitti venymiskykyä ja hyvää tilannetajua juuri silloin, kun hänen piti improvisoida ja toimia hyvin pitkälle vain oman vaistonsa varassa.
Näin käynnistyi muun muassa heti maanantaina päätetty evakuointilento. Ministerien tietolähteet eivät olleet juuri sen parempia kuin tiedotusvälineidenkään, mutta he joutuivat silti tekemään nopeita päätöksiä ja rauhoittelemaan mielialoja median avulla.
Presidentti Tarja Halonen oli valmistellut tunteisiin vetoavan uudenvuoden puheensa huolella ja se oli kirjoitettu teleprompterille - ehkä harjoiteltukin. Vanhanen joutui pääministerinä lähes joka päivä tuleen kylmiltään ja jopa ilman avustajien antamaa kunnollista taustabriefiä. Häneltä karkasi mopo käsistä vain kerran, kun radiossa suorana lähetetty tiedotustilaisuus meni kriisiin osallistuneiden tahojen keskinäiseksi kehumisen kerhoksi.
Winston Churchill luonnehti 1950-luvun alussa uutta välinettä, televisiota, kidutuskammioksi. Hän tarkoitti etukäteen suunniteltuja poliitikkojen tv-esiintymisiä. Ajat ovat siitä koventuneet. Nykyajan johtaja joutuu tämän tästä kameroiden ja mikrofonien eteen, kriiseissä lähes kylmiltään. Aasian kriisin kaltaisissa kuumissa tilanteissa tuloksena voi olla henkilökohtainen ja kansallinen katastrofi, ellei hän osaa asiaansa.
Vain harvat pystyvät siihen. Siksi politiikan huipputasolla on koko ajan huutava puute kyvykkäistä henkilöistä.