New York Amerikkalainen vaalikamppailu on taistelua, jossa keinoja ei säästellä, totuus on suhteellista ja herrasmiehillä
tai -naisilla ei ole mitään mahdollisuuksia.
Näin voisi hyvin tiivistää amerikkalaisen demokratian vaalitaisteluperinteen. Eri arvioiden mukaan keskimäärin reilusti yli puolet amerikkalaispoliitikkojen kampanjointiinsa käyttämästä rahasta kuluu negatiiviseen vaalimainontaan.
Meneillään olevassa esivaalissa loanheitolla on elämöinyt erityisesti republikaanien ehdokkuutta tavoitteleva Mitt Romney, joka on kuluttanut kymmeniä miljoonia dollareita kilpailijoidensa mollaamiseen. Romney kuitenkin kieltää harrastavansa negatiivista vaalimainontaa ja puhuu"kontrastimainonnasta", joka tuo ehdokkaiden erot esiin.
Demokraattien puolella kansalaisoikeustaistelija Martin Luther Kingin perinnöstä riitelyn aloittaneet Hillary Clinton ja Barack Obama joutuivat tammikuun puolivälissä julkisesti sopimaan ainakin rotuun ja sukupuoleen liittyvän mudanheiton lopettamisesta vastapuolen parjaamisen alkaessa jo vahingoittaa omaakin uskottavuutta.
Loanheitto alkoi
jo 1800-luvulla
Poliittisella mustamaalauksella on pitkät perinteet amerikkalaisessa politiikassa. Jo vuoden 1800 presidentinvaaleissa kilpailijat hyökkäsivät ehdokkaana ollutta Thomas Jeffersonia vastaan lentolehtisillä, jotka väittivät että Jeffersonin valinta johtaisi "ryöstöjen, murhien ja insestin" kulovalkeanomaiseen leviämiseen Yhdysvalloissa.
Jefferson onnistui kuitenkin vakuuttamaan äänestäjät väitteiden valheellisuudesta ja valittiin presidentiksi.
Kaikki eivät ole olleet yhtä hyviä puolustautumaan kuin Jefferson 208 vuotta sitten. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä negatiivisen vaalimainonnan tehosta oli demokraattien Lyndon Johnsonin vaalimainos "Pikku Daisy" kovan linjan republikaania Barry Goldwateria vastaan vuoden 1964 vaaleissa.
TV-mainos alkoi herttaisesta amerikkalaisesta Daisy-pikkutytöstä ja päättyi kuvan peittymiseen atomipommin räjähdyksen jylinässä. Johnsonin viesti äänestäjille oli, että Goldwaterin valinta johtaisi vääjäämättä ydinsotaan Neuvostoliiton kanssa. Sanoma puri ja Johnson valittiin presidentiksi.
Vastaavaan suoritukseen ylsi myös nykyisen presidentin isä George Bush kamppaillessaan demokraattien Michael Dukakisia vastaan 1988. Dukakisin johtaessa kansallisia mielipidetiedusteluja 17 prosentilla Bushin kampanjatoimisto päätti ampua kovilla ja teki TV- mainoksen, jonka keskiöön nostettiin musta elinkautisvanki Willie Horton, joka oli vankilomallaan syyllistynyt valkoisen naisen raiskaukseen.
Vankilomajärjestelmä oli hyväksytty osavaltiossa nimenomaan Dukakisin kuvernöörikaudella. Bushin mainos antoi ymmärtää, että Dukakisin pehmoilu jättää valkoiset amerikkalaisnaiset mustien vankilomalaisten raiskattaviksi. Pelottelun toimivuutta on vaikea mitata, mutta joka tapauksessa Dukakis hävisi vaalit.
Uusin ja tehokkaaksi osoittautunut lokaamistekniikka nähtiin edellisissä presidentinvaaleissa 2004. Demokraattien John Kerryn entisistä palvelustovereista koottu riippumattomaksi esittäytynyt ryhmä, Swift Boat Veterans for Truth, väitti kivenkovaan että Kerryn haavoittumista Vietnamin sodassa oli liioiteltu eikä hänellä todellisuudessa ollut osuutta asetoverien pelastamiseen, josta hänelle oli myönnetty kunniamerkki.
Jo vaalikampanjan aikana ryhmän osoitettiin saaneen satoja tuhansia dollareita rahaa Bushin kampanjatoimistoa lähellä olleilta rahoittajilta. Lisäksi veteraanien väitteet todellisista tapahtumista Vietnamissa poikkesivat täysin laivaston arkistodokumenteista.
Uusin lokaustemppu hyvässä vauhdissa
Kerryn kannalta vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Epäilykset alkoivat elää omaa elämäänsä amerikkalaisessa mediassa ja tuhosivat yhden kampanjan kivijaloista, Kerryn maineen sotasankarina kotona lusmuillutta George W. Bushia vastaan.
Kerryn mustaamisesta nimensä saanut "swiftboating"-taktiikka on nopeasti vakiintunut osaksi amerikkalaista poliittista slangia. Uusin vastaava hanke on jo meneillään republikaanien presidenttiehdokkaaksi pyrkivää Rudolph Giuliania vastaan.
Tällä kertaa asialla on newyorkilaista palomiehistä koottu "riippumaton" ryhmä, jonka keskeinen väite on, että Giuliani on paitsi politisoinut syyskuun 11. päivän terrori-iskut, lisäksi rahastanut niiden tuomalla maineella miljoonia, vaikka juuri Giulianin pormestarina tekemät laiminlyönnit johtivat satojen palomiesten menehtymiseen WTC:n tornien romahtaessa.