Muutamien EU-maiden politiikan seuraaminen pelkästään järjen käytön näkökulmasta voi jättää vähän tyhjän olon. Ikään kuin poliittisen kulttuurin pintasilaus, poliitikkojen tuttu kuvagalleria, päätöksentekorakenteet, talousanalyysit (jos niitä nyt joku lukee) ja muu perustavanlaatuinen tavara jättäisi jotain olennaista kertomatta.
Kuten esimerkiksi miten on mahdollista, että ranskalaiset ovat sallineet maansa ajautuvan sellaiseen sotkuun kuin on viime viikkoina nähty? Entä miten saksalaiset haluavat ehdoin tahdoin heikon liittokanslerin ja hajanaisen hallituksen? Tai miten italialaiset sietävät pääministeriä, joka vuodesta toiseen venyttää oikeusvaltion periaatteita, harjoittaa monenlaisia elkeitä ja herättää vähintään puoliautoritaarisia väristyksiä?
Vaikuttaa epärationaaliselta.
Avuksi tarvitaan poliittista psykologiaa. Sieltä voi löytyä linkkejä ties minne. Mitkä psykologiset tekijät vaikuttavat päättäjien politiikkaan? Jospa tietäisimme enemmän vaikkapa Ranskan sisäministerin Nicolas Sarkozyn lapsuuden fantasioista.
Entä miten muotoutuu kussakin tilanteessa massojen psykologia ja miten se heijastuu jos heijastuu maan poliittisiin ratkaisuihin? Riittääkö sen vanhan havainnon muistaminen, että pieni ihminen alkaa joukossa helposti korostaa jakautumista meihin ja heihin, hyviin ja pahoihin?
Psykohistorioitsija Juha Siltalalla on tähän nyrkkisääntö. Sen mukaan psykologisia selityksiä kannattaa ruveta keksimään apukeinoksi siinä vaiheessa, kun ihmiset selvästi toimivat omia rationaalisia etujaan vastaan.
Ranskan tapauksessa on otettava tietenkin huomioon se toasiasia, että maan poliittinen eliitti koostuu paljolti jo vallankumouksen peruja arvonsa tuntevista, keskusjohtoisista hallintomies-snobeista. Pitkä psykologinen jatkumo vaikuttaa heissä käsityksenä, jonka mukaan muista kuin ranskalaisista identiteeteistä pitää ja suorastaan halutaan luopua yhteisen ja ainoan tasavaltalaisuuden hyväksi, Siltala arvelee.
Toinen ongema on, miksi nämä lähiöiden onnettomat mellakoitsijat näyttävät ammuskelleen tieten tahtoen omaan jalkaansa.
Siltala muistuttaa vanhasta kriminologian teesistä. Sen mukaan väkivaltaa syntyy yleensä siksi, että tasavertaisuuden tuntoa on loukattu ja koettu häpeä on kostettava.
Joukkomittainen toisen luokan kansalaisuus on tuottanut näissä ranskalaislähiöissä itsetuhoista käyttäytymistä ja negatiivisen minäkuvan rakennusta jo vuosia. Nuoren mellakoitsijan psyyke on huutanut, että koska te pidätte meitä huonoina ja pahoina, niin olkoon niin. Me ollaan sitä vielä enemmän. Tehän meidät tämmöisiksi teitte.
Saksassa puolestaan on kanslerin heikkous leivottu järjestelmään sisään. Vallan keskitys on muun muassa Hitlerin peruja kauhistus.
Saksan parlamenttivaalien kaksijakoinen tulos näyttää puolestaan pitävän sisällään keskenään ristiriitaisia, kätkettyjä toiveita: muutosta ei haluta eikä entinen meno saa jatkua. Otetaan Angela Merkel keulakuvaksi, mutta pidetään paljolti kiinni edellisen hallituksen politiikasta.
Tyypillinen psyykkinen kompromissirakennelma, Siltala sanoo, mutta muistuttaa kuitenkin pattitilanteen taloudellisesta taustasta.
Mitä Italiaan tulee, sielläkin kannattaa kuulostella historian pitkiä kaikuja. Monen italialaisen äänestäjän päässä voi yhä kummitella mielikuva vanhasta luonnollisesta kytköksestä "suojelevan" mafian ja yhtä valtapuoluetta edustavan poliittisen eliitin välillä. Miljardööri Silvio Berlusconilla on lisäksi ollut näyttöä draivista, jonka tiellä on ollut lopulta vain riippumaton oikeuslaitos.