Dosentti Ville Pernaa on Evan raporttiin (Politiikan sekahaku) kirjoittamassaan artikkelissa hakenut enemmistöhallitusten rakenteen pitkiä linjoja, ja löytänyt mielenkiintoisen käännekohdan tältä vaalikaudelta. Kolmen suuren puolueen voimasuhteisiin perustunut hallitusrakenne on muuttumassa neljän keskisuuren tasapainotilanteeksi.
Ennen kaksi kolmesta suuresta muodosti hallituksen ja yksi jäi oppositioon. Nyt neljän keskisuuren tilanteessa keskusta on kuningas. Sosiaalidemokraatit tuntuisivat sopivan aina sen hallituskaveriksi. Kolmanneksi mukaan tulisi todennäköisemmin perussuomalaiset kuin kokoomus, mutta sehän riippuu siitäkin, millaista kauppaa yhteistyöstä käydään.
Pernaan arvio perussuomalaisten jytkyn luomasta uudesta tilanteesta on johdonmukainen. Muutos ei kuitenkaan välttämättä ole niin pysyvä, että pelkästään tähän mennessä koetusta olisi syntynyt uusi rakenne. Dramaattisia liikahduksia seuraa usein takapotku.
Jatkosodan jälkeisissä eduskuntavaaleissa 1945 kommunistivetoinen SKDL sai vielä isomman jytkyn kuin perussuomalaiset 2011. Kaikki tuntui muuttuvan, mutta niin ei sitten käynytkään. Vuoden 1948 vaaleissa SKDL menetti neljänneksen eduskuntapaikoistaan ja tyrmättiin nöyryyttävästi hallitusneuvotteluissa.
Pernaan teoretisoiva ennuste toteutuu, jos perussuomalaiset pystyvät säilyttämään 15–20 prosentin kannatuksen vaaleista toiseen. Nyt lopuilleen kääntyvän vaalikauden kokemukset eivät rohkaise ennustamaan sellaista.
Perussuomalaisten ryhmän räyhäpopulistinen vähemmistö tuottaa uskomattomia möläyksiä toisensa jälkeen, ja pakottaa Timo Soinin kiusaantuneen koulumestarin osaan. Se ei luo vaikutelmaa valtiomiesmäisyydestä.
Jos puolueen puheenjohtaja on vaalikauden mittaan alkanut näyttää toheltavan eduskuntaryhmän epäonnistuneelta esipaimenelta, hän ei voi uusien vaalien jälkeen olla kovin uskottava ministeriryhmän vetäjä, eikä varsinkaan pääministeri.
Pernaan malli romuttuu jos perussuomalaisten kannatus kääntyy samanlaiseen laskuun kuin SKDL:n 1945 vaalien jälkeen. Sitten meillä olisi kaksi suurehkoa ja kaksi pienehköä keskisuurta puoluetta. Silloin hallitusneuvotteluihin lähdetään todella sekavasta pelitilanteesta.
Siinä kuviossa pirstalepuolueet saavat kuninkaantekijän osan. Vasemmistoliitto ja vihreät pääsevät latelemaan hallitusohjelmaan liturgiset krumeluurinsa, ja ne on hyväksyttävä, sillä muuten enemmistöä ei synny.
Pernaa kirjoittaa äänestäjän heikosta kuluttajansuojasta. Hän on huolissaan siitä, että mikä tahansa puolue voi päätyä melkein millaiseen hallitukseen tahansa, eikä äänestäjä voi vaikuttaa siihen asiaan mitenkään. Mutta se ei ole tarkoituskaan.
Edustuksellinen demokratia ei ole sitä, että kaikki neljän vuoden asiat ratkaistaan vaalipäivänä. Äänestäjät valitsevat kansanedustajat. Siitä määräytyvät puolueiden voimasuhteet ratkaisevat, millaisesta kuviosta hallitusneuvottelut alkavat. Niiden tuloksena syntyvät hallituksen rakenne ja sen ohjelma riippuvat neuvottelun kulusta eivätkä äänestäjien tahdosta. Kansanedustaja on saanut vaalissa äänestäjiltä kannatuksen, mutta ei toimintaohjetta.
Kansanedustaja saa vaalissa avoimen valtakirjan. Hän on omien tietojensa ja älynsä varassa elävä vapaa toimija. Perustuslain 29. pykälä säätää, että kansanedustaja on velvollinen noudattamaan oikeutta, totuutta ja perustuslakia. Siinä ei puhuta äänestäjän tahdosta.
Hallitukset pitävät tehtävänään toteuttaa kaiken sen, mitä hallitusohjelmassa on, riippumatta siitä, miten tilanteet elävät vaalikauden edetessä. Huippunsa tämä hölmöily saavuttaa niissä hallitusohjelman kohdissa, joissa ilmoitetaan mitä asioita hallitus ei tee, tapahtuipa mitä tahansa.
On typerää kuvitella, että vaalien jälkeisinä viikkoina tiedettäisiin kaikki, mitä yhteiskunta seuraavan neljän vuoden aikana tarvitsee ja sietää. Sellaisen hengenviljelyn harrastajat pilkkaavat politiikan alkeellista peruslogiikkaa ja ovat siksi uhka isänmaalle.
Poliittisen viisauden ydin on se, että käytettävissä on mahdollisimman monia vaihtoehtoja. Nyt hallitusohjelmat pyrkivät varmistamaan toiminnalleen vaihtoehdottoman ympäristön. Sellaisen menon tavoitteena ei ole tuottaa viisaita päätöksiä vaan varmistaa vallassa pysyminen.
Siinä on äänestäjän kuluttajansuojan todellinen ongelma. Tällainen meno tuottaa huonoa hallintoa.
Pernaan artikkelin raikkain ajatus on hänen näkemyksensä nyt tarvittavasta johtajuudesta. Hyvän pääministerin tunnusmerkiksi ei enää riitä kyky selvitä hengissä mediajulkisuuden huhmaressa.
Poliittisen tekniikan nuoria mestareita on kokoomuksessa, sosiaalidemokraateissa ja perussuomalaisissa. Monet heistä olisivat perinteisten kriteerien perusteella ilmettyä pääministeriainesta, mutta eivät enää.
Pernaa vaatii johtajalta kokemusta, näkemystä ja vakuuttavuutta, ja kruunaa sillä artikkelin, joka ennustaa keskustan nousevan politiikan johtoon. Keskustan riveissä kulkee parhaassa aikuisiässä olevia elämän kypsyttämiä valtiomieshahmoja, joista monella on pääministerikokemustakin.
Riippumatta siitä, toteutuuko Pernaan puoluerakennemalli vai ei, keskustalla on tulevaisuuden avaimet. Sillä on strategisesti edullinen asema ja hyvää osaamista.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.