Tuo yksi asia on Suomen jäsenyys sotilasliitto Natossa. Halonen kommentoi keskiviikkona Tukholmassa lyhyesti presidentti Martti Ahtisaaren esittämään kritiikkiä, jonka mukaan Suomesta puuttuu johtajuutta suhtautumisessa Natoon.
Halosen mukaan nykyaikaisessa demokratiassa ei kaivata sellaista poliittista johtajuutta, jossa yksi ihminen sanoo, mitä pitää tehdä. Urho Kekkosen aikaan viittaavaa lausuntoa voi lukea vain niin, ettei Halonen halua toimia muurinmurtajana Nato-jäsenyyden puolesta, ja juuri sellaista johtajuutta taas Ahtisaari kaipasi omassa kritiikissään.
Sama ajatus heikosta johtajuudesta on juolahtanut monen muunkin mieleen sen jälkeen, kun Yleisradion äskeinen kysely osoitti, että suomalaiset ovat valmiita muuttamaan mielipidettään ja seuraamaan maan poliittista johtoa, jos se lähtee puhumaan sotilaallisen liittoutumisen puolesta.
Ahtisaari kannattaa Suomen jäsenyyttä Natossa. Hän toivoisi sen takia, että poliittinen johto vaikuttaisi ihmisiin ja muokkaisi mielipiteitä suosiollisemmiksi sotilasliitolle.
Vain noin 20 prosenttia suomalaisista hyväksyy ajatuksen liittymisestä Natoon, mutta jos poliittinen johto liputtaisi jäsenyyden puolesta, luku nousisi lähelle 50 prosenttia. Suomalaiset ovat auktoriteettiuskoista kansaa.
Yleisesti tiedetään, että presidentti Halonen vierastaa Nato-jäsenyyttä, ja hän on ennenkin perustellut varauksellisuuttaan viittaamalla kansaan. Hannu Lehtilän tuoreen kirjan mukaan Halonen on jopa esitelty presidentti George W. Bushille naisena, joka esti Suomen liittymisen Natoon samassa rytäkässä Baltian maiden kanssa 2002. Kun Halosen kansansuosio on sitä mitä se on, hänen lausunnoillaan on suuri ohjaava vaikutus.
Halosen suusta ei ole kuultu yhtään myönteistä lausuntoa Nato-jäsenyyden puolesta. Hän on painanut ja painaa mieluummin jarrua kuin kaasua. Myös pääministeri Matti Vanhaselle ja Halosen poliittiselle hengenheimolaiselle, ulkoministeri Erkki Tuomiojalle sopii hyvin nykyinen turvallisuuspolitiikka, joka perustuu liittoutumattomuuteen mutta jossa ovea Nato-jäsenyydelle pidetään avoinna.
Linja kirjattiin vain vuosi sitten hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon, ja sen viimeisistä muotoiluista vastasi itse pääministeri Vanhanen.
Tuo kolmikko muodostaa sen ryhmän, joka viime kädessä päättää Suomen linjan. Ydinryhmään kuuluu myös RKP:n puheenjohtaja Jan-Erik Enestam. Hänelle liittoutuminen sopii, mutta hänen sanansa ei paina mitään turvallisuuspolitiikan suppeassa sisäpiirissä.
Avainkysymys poliittisen johtajuuden kannalta on se, myötäileekö Suomen poliittinen johto kansan mielialoja vai käyttääkö se vain kansaa verukkeena, kun siltä tivataan perusteluja sille, miksi Suomi ei voi liittyä Natoon EU-maiden enemmistön tavoin. Jos se myötäilee, sitä voidaan moittia Ahtisaaren tavoin huonosta johtajuudesta. Johtajan kun pitää johtaa. Juuri siksi heidät on valittu korkeisiin tehtäviinsä.
Halosen, Vanhasen ja Tuomiojan persoonia ja mieltymyksiä seuraamalla on vaikea päätyä muuhun kuin arvioon, ettei kolmikko lymyä kansan selän takana tai vetoa sen mielipiteeseen arkuuttaan, vaan siksi siksi, ettei Suomen nykyinen turvallisuuspoliittinen linja vastaa aidosti kaikkien kolmen henkilökohtaisia näkemyksiä. He ovat sen määritelleet, eikä yksikään heistä halua mennä nyt pitemmälle.
Halosella ja Tuomiojalla on ollut nykyisessäkin linjassa sulattelemista. He ovat kuitenkin pehmenneet ja kypsyvät pikku hiljaa hyväksymään myös ajatuksen, että Suomen etu voi vaatia liittoutumista jonain kauniina päivänä. Nato-jäsenyys ei ole enää heille täysin mahdoton ajatus.
Vanhasella pragmaatikkona jäsenyyskynnys on matalammalla. Hänellä on valmius tehdä liittymispäätös nopeasti, jos Suomen etu sitä vaatii - mutta hän ei halua pukahtaa asiasta mitään konkreettista ennen presidentinvaaleja. Häneltä ja Haloselta on turha yrittää nyhtää näkemystä siitä, haluavatko he viedä Suomen sotilasliittoon seuraavalla presidenttikaudella. He tuskin suostuvat arvioimaan edes sitä, onko todennäköistä, että Suomi liittoutuu kuuden vuoden sisällä.
Ei, vaikka turvallisuuspolitiikan johtaminen yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa on presidentin tärkein tehtävä. Demokratiassa äänestäjien kuuluisi saada valita ehdokkaiden linjojen ja visioiden välillä, mutta mutta milläpä valitset, kun he tarjoavat vain imagojaan ja arvojaan. On turha odottaa, että Halonen ja Vanhanen paljastaisivat turvallisuuspoliittiset visionsa työhönottohaastatteluissa vaalien alla. He vaikenevat kaikesta, mikä voi vaarantaa heidän mahdollisuuksiaan vaaleissa.
Vaalien jälkeen on eri asia. Linjanmuutos voi tulla nopeastikin. Vanhanen jo ennakoi sitä, kun hän niittasi perjantaina Suomen Nato-jäsenyyden kansanäänestykseen. Niin hän on sanonut ennenkin, mutta nyt hän lisäsi, että valtiojohto määrittelee ensin oman kantansa jäsenyyteen.
Siinä on sentään pieni pilkahdus johtajuudesta: lupaus oikeasta järjestyksestä. Mutta miksi kansan kantaa ei kysytä jo tammikuussa? Silloin on seuraava kansanäänestys.