Gallupit ovat puhuneet. Presidentti Tarja Halosen suosioon ei taida purra edes rautasirkkeli tai luuvalo. Hallituksella ja sen pääministerillä menee huonommin. Halonen porskuttaa, Vanhanen mataa suosionsa aallonpohjassa.
Valta on kiistatta valtioneuvostolla, ja pääministeri on maan keskeisin poliittinen toimija. Se joka tekee päätöksiä, kantaa niistä myös vastuun. Kun presidentti ei oikeasti taida päättää enää mistään, mistä kertoo Afganistan-joukkojen kotiintulosta syntynyt hämminki, ei hänen tililleen voi paljon syntiäkään laittaa.
Lama-aikoina hallituksen värillä ei ole väliä. Turpaan tulee demokraattisen tasapuolisesti, puoluekirjaan katsomatta. Mikäli jokin mielipidemittaus antaisi pääministeri Matti Vanhaselle tai hallitukselle suorastaan erinomaiset pisteet, kyse olisi mittausvirheestä. Tai siitä, että koko Suomi on tullut hulluksi.
Kyllä kansa tietää - ja gallupit todistavat sen.
Viikko sitten pääministeri Vanhanen arveli asemansa olevan vahvempi kuin koskaan. Arvio perustui siihen, että Ylen lautakasauutisen jääminen ainakin toistaiseksi todistamatta valoi vettä myllyyn, joka jauhaa etelän median pääministerikaunasta ja erityisesti Helsingin Sanomien ja Ylen tavoitteesta kitkeä maasta kepulaisuus.
"Etelän media"-puheet kannattaa jättää omaan arvoonsa. Journalistien toteuttama valtiollinen vallankaappaus on Suomessa yhtä todennäköinen kuin on Paavo Väyrysen valinta maan presidentiksi.
Sen sijaan Vanhasen arvio asemastaan saattaa osoittautua oikeaksi. Kalevan teettämän mielipidemittauksen mukaan hänen suosionsa oli notkahtanut jo ennen lautakasajupakkaa. Kansan syvien rivien, muidenkin kuin keskustalaisten, myötätunto Vanhasta kohtaan on melkoisella varmuudella kasvanut.
Ja jos lautakasaväitteet jäävät julkisuudessa todistamatta, hyvin monelle voi syntyä kuva raittiin ja rehellisen miehen systemaattisesta mustamaalaamisesta. Sääliaalto voi hyvinkin pitää Vanhasen puolueensa puheenjohtajana myös ensi kesän jälkeen. Samalla Yle antoi keskustalle mahtavan vaaliaseen käteen, vieläkin voimakkaamman kuin oli ulkopoliittinen leimakirves suomettuneen Suomen vuosina.
Seuraavat kannatusmittaukset ovat tavallistakin kiinnostavampia. Niistä ja erinäisistä vaalirahaselvityksistä, joita on tekeillä, voi pitkälle johtaa Matti Vanhasen poliittisen uran kaaren.
Suurin osa suomalaisista ei onneksi ole menettänyt sitä hienoa asennetta, jonka mukaan maassa makaavaa ei potkita. Sääli on inhimillistä, vaikka kotipuolessa raavaat miehet mielellään kuvasivat säälin sairaudeksi.
Politiikassa säälin ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa, sen nosteella ei saisi ketään saattaa merkittävään virkaan. Yhteiskunnallisen päätöksenteon pitäisi perustua järkeen ja näkemykseen, faktan ja tunteen harmoniaan.
Vanhasta ja hänen hallitustaan pitäisi kaikesta huolimatta kyetä arvioimaan sen poliittisen kyvykkyyden perusteella. Nyt uhkaa käydä niin, että väitetty median ajojahti tuo pyhimyksen sädekehän Vanhasen päälle, eikä todellisia tekoja tai tekemättä jättämisiä huomata lainkaan.
Vaalirahoituksesta käydyn ja kieltämättä periaatteellisesti hyvin merkittävän keskustelun ohessa isoja poliittisia valintoja on edessä. Ne jäävät kohinaan, kun kansakunta ruoskii itseään vuosikymmeniä jatkuneesta maan tavasta.
Energiasta on hallituksen sisällä vakavaa erimielisyyttä. Kiistely kulminoituu ydinvoimaan, ei ainoastaan ydinvoimaloiden määrään. Päästöjäkin pitäisi vähentää. Kun ydinvoimalle ei lähivuosikymmeninä taida olla vaihtoehtoa ja yhden voimalan rakentaminen ottaa helposti yhden vuosikymmenen, päätöksillä on kiire. Olkiluoto kolmosen lisäksi yksi uusi voimala ei riitä.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kiistellään mieluummin siitä, kuka unohti kertoa presidentille Afganistan-joukkojen kotiutumispäivän kuin Suomen todella suuresta valinnasta liittoutumisen ja liittoutumattomuuden välillä. Natokiiman sijaan olisi paikallaan epäillä sitä, kykeneekö Suomi tällä ikärakenteella ja julkiseen talouteen pian repeävällä rakenteellisella alijäämällä enää koskaan rahoittamaan uskottavaa puolustusta yksin.
Kolmas megaluokan poliittinen kysymys on kuntaremontti. Sokea Reettakin näkee, että kuntatalous on menossa karille. Liitoksille ja reippaalle saneeraukselle ei ole vaihtoehtoa. Kuntia on yhdistettävä aivan eri tahtiin kuin nähty, myös Oulun seudulla.
Otto von Bismarck sanoi aikanaan, että Saksa yhdistyy vain "raudalla ja verellä". Toivottavasti Suomen kuntien kohdalla ei sentään tarvitse noudattaa rautakanslerin oppeja.
Se kuitenkin on varmaa, ettei poliittisten johtajien valinta saa perustua sääliin. Niin kovia päätöksiä kansakunnalla on edessään.