Jarkko Sipilä: Likainen kaupunki. Gummerus 2005.
Räjähdysmäisesti palaneen rekan ohjaamosta löytyy hiiltynyt ruumis. Jarkko Sipilä aloittaa poliisiromaaninsa tutusti keskiyöstä, keskeltä tapahtumia ja päästää rikosylikonstaapeli Anna Joutsamon tutkimaan. Kun rekkaruumiille löytyy nimi, selviää, että mies on juuri ollut vankilassa. Sellikaveri ei kuitenkaan naamaa muista. Poliisin tietojärjestelmää on käyty ropeloimassa. Poliisin tietoteknisiä valmiuksia kuvataan muutenkin. Tekniikan käyttö lisääntyy, mutta tärkeimmät paperit tai tietovälineet on haettava paikan päältä. Sähköisesti ei voi lähettää mitään tärkeää. Poliisiromaani yrittää olla ajassa kiinni myös uutispuolella. Taustalla pyörivät Soneran teleurkintajupakan jälkiselvittely ja Suomen järjestämät MM-kisat.
Sipilän tapa kuvata poliisin työtä tiedon keruuna ja jakamisena on kiinnostava. Komisario Takamäen täytyy jatkuvasti päättää, mitä julkisuuteen kerrotaan. Tiedotuksen täytyy palvella tutkimuksen etua. Päähenkilöt vaativat lisää teleurkintavaltuuksia, mikä toistuu useissa Takamäki-romaaneissa.
Eri poliisitahojen kanssa tulee kiistaa tiedonkulun tiimoilta, mikä sekin on tuttua Sipilää. Nyt kränää tulee keskusrikospoliisin kanssa. Kun seurattava kohde kurvaa yllättäen valtion virastorakennusta kohti, yrittää Takamäki aloittaa tiedonvaihdon. Koppalakkilähetystö käännytetään kuitenkin krp:n aulasta takaisin. Jo useamman kirjan tehnyt Sipilä sortuu ihmeesti vielä tekstuaaliseen tyhjäkäyntiin. Välissä olevat kahvinkeiton kuvailut, taulukkolaskentaohjelmien toiminnan esittelyt ja muutaman tyhjänpäiväisen dialoginpätkän olisi voinut jättää pois. Ylimääräisestä tilkkeestä jää venytyksen maku. Sipilän pikkuhiljaa rakentunut mainio henkilögalleria menestyisi pari sivua lyhyemmässäkin dekkarissa.
Kansien välistä löytyy myös kotoisen dekkaripiirin sisäistä kuittailua. Viime vuoden virkistäviin yllätyksiin kuulunut Harri Nykäsen Ariel Kafk -komisarion nimi vilahtelee muutaman kerran. Nykäsen kirjasta löytyy viittaus Takamäkeen. Ilmeisesti tekijät pitävät toistensa kirjoista.
Monenlaisesta tilpehööristä huolimatta tutkinta rullaa. Päällekkäin tuntuu olevan jos jonkinlaista operaatiota, eikä Takamäen ryhmä aina tiedä, onko soluttautumassa poliisin omaan operaatioon. Sipilä on mieltynyt rikosjaoksen ja muun toimintaympäristön dynamiikkaan. Kun kahvit on juotu, piisaa kentällä vauhtia. Edellisen poliisiromaanin tapaan loppuratkaisuissa tarvitaan naisenergiaa. Mutta jos lukiessa odottaa jonkun tietyn tutkijan nousevan päähenkilöksi, voi pettyä. Seurantakeikkojen salamannopeissa ampumatilanteissa syntyy sankareita, mutta strategiat mietitään yhdessä pöydän ääressä. Sipilä haluaa kuvata tiimityötä -- ja siinä onnistuukin.