Lauantai kääntyy myöhäisillan puolelle. Ei ole kiireen kierää. Kaupungilla on hiljaista. Tuiran silloillakin saa ajaa miltei yksin.
Lain valvova silmä on parkkeerannut volkkarinsa paikkaan, jonne ei tule mieleenkään katsoa. Ja kuinka ollakaan, kohta toinen valvova silmä osoittaa valopatukallaan, että herra on hyvä ja kurvaa sivussa olevalle parkkipaikalle.
Siinä vaiheessa hiki pukkaa otsalle. Taisi mennä vähän yli. Niin kuin menikin. Poliisi pyytää ajokorttia. Hän saa käteensä repaleisen kortin, jossa on nuoren sotilaan kuva. Samalla toinen poliisi tarjoilee alkometrin pilliä suuhun.
"Onko tämä poliisiauton takapenkki kovinkin tuttu paikka?", poliisi utelee samalla kun hymyilee ajokortin siloposkiselle nuorelle miehelle.
"Onhan sitä tähän ikään mennessä jokunen kerta tässä tullut istuttua, mutta ei pitkään aikaan", kuuluu vastaus.
Alkometri näyttää nollia.
"Ajoit sen verran vähän ylinopeutta, että tästä selviää pelkällä muistutuksella", poliisi sanoo ja ojentaa muistutuslapun allekirjoitettavaksi.
Hymy tulee huulille. Tälläkö tästä selviää? On kuin olisi saanut lottovoiton lauantain kunniaksi.
Yleensähän nämä visiitit poikivat parin kolmensadan euron käänteisen lottovoiton. Nyrpeän naaman ja tympeän olon pitkäksi aikaa. Nyt hymy on herkässä.
"Kiitos ja hyvää illan jatkoa", kuulee poliisi tavanomaisen katseella tappavan ja sadattelulla höystetyn poistumistervehdyksen sijaan.
Kokemusta on toisenlaisestakin vierailusta poliisiautossa. Satasten sakkolappu pitää jonkin aikaa muistissa, mitä tuli tehtyä tai mitä ei tullut tehtyä. Aika näyttää, kummalla on parempi vaikutus isolla sakolla vai pienellä muistutuksella.
On niitä, joita muistutukset eivät hetkauta. Kokevat ne ikään kuin luvaksi jatkaa samaa rataa. Nämä lienevät samoja, joita eivät sen paremmin isot kuin pienetkään sakot puhuttele. Kaasujalka painaa minkä painaa ja punainen on yhtä vihreää kuin vihreä.
Heille ei tuota tuskaa ajaa sen paremmin yhden ottaneena kuin useammankaan kaljan kumarassa. Jos kortti menee, niin jäähän auto kumminkin. Autollahan sitä ajetaan eikä kortilla.
Suurimmalla osalla liikkujista lienee kuitenkin takana kotikasvatus, joka olla varustanut sellaisin tuntolevyin, että virheajot kolkuttavat, sakko tuntuu ja muistutuskin koskettaa. Sisälle syntyy nolo olo ja jonkinsorttinen halu yrittää ottaa opiksi.
Voisi kuvitella, että nyt ainakin Tuiran silloilla muistaa, että siellä on viidenkympin nopeusrajoitus. Sitä saattaa muistella hymyssä suin ja hyvillä mielen.
Toki muistaa senkin, että Sievin valtatiellä on satasen nopeusrajoitus kesäyönäkin, vaikkei olisi toista kulkijaa. Ja ettei Ristijärven seniorikunnassakaan saa porhaltaa kahdeksaakymppiä kuudenkympin alueella. Ei, vaikkei olisi muita ristinsieluja kuin poliisi ja minä.
Näitä tulee muisteltua vähän nyrpeämmällä naamalla kuin Tuiran siltoja. Saihan niistä irronneeseen sakkoon säästellä pitkät tovit.
Ihmismuisti on aika lyhyt. Vaikka autolla ajaessa pitäisi melko tarkkaavaisena keskittyä liikenteeseen, aika usein ajatukset harhailevat jossain muualla. Kulkeminen on vaistomaista.
Jos pitäisi muistella, mitä matkan aikana näkyi, koki ja tapahtui, aika vähän aikaa nuo mielessä pysyvät, jos ovat sinne edes tulleet.
Kirjallinen huomautus toimii aikaihmiselle hieman samalla tavalla kuin hyvä esimerkki lapselle. Se muistuttaa, että jotain tuli tehtyä väärin, mutta tekee sen niin lempeällä tavalla, ettei se anna ärsykettä uhmaan.
Vuosikymmenten ja satojentuhansien ajettujen kilometrien jälkeen uskoo, että huomautus toimii paremmin kuin yksikään aikaisemmista sakkolapuista.
Kannattaisikohan poliisin muistutella enemmänkin ihan vain muistin virkistämiseksi?