Mustikka- tai puolukkametsään suuntaavien ensimmäinen ongelma ei ole hyvän marjapaikan löytäminen. Ensin on asteltava kauppaan ja valittava itselleen sopiva poimuri, jolla metsäherkut raavitaan tantereelta ämpäriin.
Valittavana on sekä suomalainen että ruotsalainen poimuri. Lisäksi löytyy malleja, joiden alkuperämaa ei selviä kaupassa edes kysymällä. "Emme me sitä tiedä", vastaa myyjä tietoa etsittyään.
Hyllyistä löytyy pieniä, isoja, painavia ja kevyitä poimureita. Materiaalivaihtoehtoina on puuta, muovia ja metallia.
Erilaiset poimurit tuovat vaihtoehtoja poimintatyyleihin. Mikäli haluaa säästää housujensa polvia ja selkäänsä, ei mättäikköön ole enää nykyään pakko heittäytyä kyykylleen. Varrellisella poimurilla poimiminen onnistuu seisaaltaan, tosin vasta pienen opettelun jälkeen.
Myös poimureiden hintahaarukka on leveä: halvimmillaan poimurin saa muutamalla eurolla, kalleimmista joutuu pulittamaan parikymppiä.
Hinnat tuntuvat varsin kohtuullisilta, sillä poimurin oletettu elinikä on vuosikausia. Kovallakaan käytöllä esimerkiksi viiden euron metallipoimuria ei saa yhdessä syksyssä kulutettua puhki - ellei marjastusvälinettä käytä lyömäaseena.
Myös kalliimmille poimureille saa vastinetta, sillä niillä poimii hieman nopeammin kuin halvemmilla. Harvalla on kiire pois metsästä, mutta ämpäreitä voi ottaa mukaan useamman, kun ne täyttyvät joutuisasti.
Jos superpoimurien saalis ei mahdu omaan pakasteeseen, voi poimurin hinnan hankkia takaisin myymällä marjat. Etenkin mustikasta on tänä vuonna ostajilla pula - niin kyllä poimijoillakin. Puolukoita tuntuu metsistä löytyvän paremmin, mutta kypsiä marjoja ei ole vielä paljon.
Osa poimureiden valmistajista mainostaa marjankerääjien sopivan myös pensasmarjoille. Kertakokeilu pensaiden äärellä ei rohkaise toiseen yritykseen.
Vasta poimintatilanne kertoo poimurin käytettävyydestä.
Kalevan kolmen hengen testiryhmä meni metsään viiden poimurivaihtoehdon kanssa ja arvioi, mikä poimureissa oli hyvää ja huonoa. Kaupan hyllyillä tehdyt arviot heittivät kenttätestissä kuperkeikkaa: ennakkoon kehnoksi arveltu poimuri oli metsässä varsinainen marjapeto.
Ainoastaan lapsille tarkoitettu sammakkopoimuri oli ainoa, joka täytti olemattomat ennakko-odotuksensa täydellisesti. Hauskalta näyttävä marjanpyytäjä osoittautui täysin leluksi. Sillä saa kolmevuotiaan lapsen pysymään tunnin tai pari metsässä, mutta muuhun siitä ei ole.
Marjoja sammakkopoimuri ei juuri kerää, risuja ja sammalta hieman paremmin. Pikkuruinen kädensija ei aikuiseen kouraan edes sovi, joten väline jää suosiolla pienokaisten käyttöön.
Oletettavasti lapsenkin olisi kiitollisempaa olla marjametsässä, jos poimimisurakasta jäisi jotain kotiin vietävää.
Varrellinen muovikerääjä oli paha pettymys. Ilman lisävarusteena ostettavaa vartta poimuri oli kelpo vehje, peruskerääjä.
Varrellinen kerääjä säästi kyllä selkää, mutta oli hankalahko käsiteltävä. Varsivekotin vaati myös hieman säätämistä ennen käyttöä, mutta säätäminen oli onneksi helppoa.
Ehdottomasti parasta varsikerääjässä oli sen kyky poimia marjoja sieltä, missä niitä oli paljon. Nopeasti täyttyvä keräin oli tosin jatkuvassa vaarassa tyhjentyä vahingossa sammaleikkoon. Yhtä nopeasti kuin poimuri keräsi marjoja, se saalisti myös roskia.
Leveä, puinen ruotsalaispoimuri hämmästytti keveydellään. Selvästi painavin poimuri oli kevyt käyttää, ja se kulki varvikossa nätisti ja liukuvasti. Leveytensä vuoksi myös se otti mukaansa jonkin verran roskia.
Kangaspussilla varustettu vekotin vaati tyhjentämistä varsin tiheään tahtiin, sillä pussi täyttyi nopeasti ja sen jälkeen puolukoita meni yhtä paljon poimurista ulos kuin sisään.
Perinteinen metallipoimuri on tuttu ja turvallinen valinta. Se imaisi sisuksiinsa kaikkein vähiten roskia, mutta oli varteenotettavia kilpailijoitaan hieman hitaampi marjojen kerääjä. Hieman kehnommassa puolukkamaastossa perinteinen keräin on näppärä: se kulkee pienistäkin raoista.