Kolumni

Poikkeustila pakottaa erilaiseen elämään – nyt on mahdollista hiljentää, hidastaa ja karsia

Tuntuu kummalliselta, kuin kiire olisi yhtäkkiä julistettu pannaan.

Tuntuu kummalliselta, kuin kiire olisi yhtäkkiä julistettu pannaan. Kalenterit tyhjentyvät, ja kaikki, joille se on mahdollista, vetäytyvät etätöihin.

Toisille koronaviruksen aiheuttama poikkeustila on pitkään odotettu mahdollisuus hiljentää, hidastaa ja karsia. Mahdollisuus keskittyä niihin asioihin, joihin kiireisessä normaaliarjessa ei ole tuntunut olevan aikaa. Aika tarttua siihen kirjaan, joka on odottanut pinossa jo pitkään sitä kuuluisaa sopivaa hetkeä. Aika tehdä remonttia, jolle ei ole tuntunut arjesta löytyvän aikaa. Aika tarttua niihin työtehtäviin, joita on lykännyt ajatellen, että voi kunpa joskus ehtisi rauhassa paneutua.

Jenni Karimäki
Jenni Karimäki

Poikkeustila on hengähdystauko. Koulu- tai työpaikkakiusattu saa jäädä kotiin ja ottaa etäisyyttä niihin, joiden läsnäolo saa pulssin nousemaan ja tuskanhien pintaan.

Koti ei kuitenkaan ole kaikille se turvasatama, joksi se tällaisessa tilanteessa helposti ja varsin ongelmattomasti esitetään. Koti saattaa hyvin olla se paikka, josta päästään töissä tai koulussa edes hetkeksi karkuun.

Harrastuksen jääminen tauolle voi niin lapsesta kuin aikuisesta tuntua rangaistukselta. Ahkeran harjoittelun tulokset jäävät näyttämättä maailmalle, kun esitykset ja kilpailut on peruttu. Arkirutiinien rikkoutuminen purkautuu kiukkuna, ja samat naamat alkavat ärsyttää.

Monien vuoden alussa hyvin alkanut kuntokuuri joutuu koetukselle, kun kuntosalit ja liikuntakeskukset sulkevat ovensa. Viikonloput ammottavat tyhjyyttään. Turnaukset, kilpailut, kyläily ja kulttuurielämä ovat tauolla. Saattaa ahdistaa, sillä kaikille sohvan nurkkaan käpertyminen kirja kädessä ei ole antoisin tapa viettää vapaa-aikaa.

Poikkeustila pakottaa erilaiseen, hitaampaan elämään. Etsimään uusia merkityksiä muuttuneelle työelämälle ja lisääntyneelle vapaa-ajalle. Toinen opettelee innoissaan vuosien jälkeen kutomaan sukkia, toinen ei tunnu saavan itsestään mitään irti, kun rutiinit ovat poissa.

Onko nyt vihdoin aika tehdä niitä ’oikeita töitä’, jotka muulloin jäävät kiireen jalkoihin? Poikkeustila paljastaa piileviä tai piilotettuja arvostuksia – sen mitä itse, työnantaja tai työtoverit pitävät omassa työnkuvassa merkityksellisenä.

Osa havahtuu siihen, että palaverit itseasiassa ovat hyödyllisiä ja vievät omaa työtä ja ajatusprosessia eteenpäin. Toinen sen sijaan huomaa, miten paljon paremmin työt etenevät, kun turhat tapaamiset on karsittu pois.

Sähköposti hiljenee, kun ihmiset ottavat sosiaalista etäisyyttä eikä tapaamisia tarvitse sopia. Tai sitten se räjähtää käsiin, kun ihmiset ottavat sosiaalista etäisyyttä eikä asioista voida sopia kasvokkain.

Etätyön osalta seuraavat viikot voivat toimia siltana tulevaan. Kun normaaliolot palaavat, voimme arvioida, mitkä osat poikkeusolojen käytännöistä voisi olla hyvä siirtää osaksi normaalia arkea.

Ehkä poikkeustila on avain pitkään tavoiteltuun digiloikkaan. Etätyön käytännöistä muodostuu poikkeustilan myötä normi, joka avaa yhä enemmän mahdollisuuksia paikasta riippumattomaan työntekoon.

Syrjäseudut elävöityvät ajan kanssa, kun hitaampaan elämän tottuneet etätyöntekijät kansoittavat autioituvan maaseudun. Toivottavasti yhä useammassa työyhteisössä havahdutaan etätyöhön mahdollisuutena. Etätyön edellyttämä luottamus voisi kasvattaa työhyvinvointia ja tuottavuutta.

Ehkä heräämme poikkeustilan myötä siihen, että kiireestä on tullut osa minäkuvaamme. Sen avulla luodaan tehokkuuden illuusio ja merkityksellisyyden kokemus. Koska minulla on kiire, olen olemassa ja tärkeä. Pakotettuina hidastamaan voimme tavoittaa jotain olennaista elämästämme ja siitä, mitkä ovat ne ainekset, jotka tekevät siitä elämisen arvoista. Ehkä nyt ole olekaan se hetki, jolloin tartutaan siihen työhön tai askareeseen, jota on syystä tai toisesta lykätty. Ennemmin voisi miettiä, miksi asiaa on tullut lykättyä.

Se, että kalenteri näyttää tyhjemmältä, ei anna lupaa tehdä enemmän tai velvoita suorittamaan. Otetaan kaikki hyvää tarkoittavat vinkit etätöiden tekemiseen ja etäkoulusta suoriutumiseen vastaan, mutta ollaan armollisia itsellemme. Mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi minulle.

Ei suoriteta poikkeustilaa, vaan hyväksytään sen mukanaan tuoma erilainen elämänrytmi. Hidastetaan, jos siltä tuntuu tai aloitetaan vuosia odottanut remontti. Kuunnellaan itseämme ja läheisiämme, ja muistetaan, että tulevat poikkeustilan viikot ovat osalle ennen näkemättömän kiireisiä ja haastavia.

Poikkeustila on yhteiskunnallinen stressitesti. Osan mielestä jäljelle jää olennainen, kun suurin osa totutusta karsitaan. Toiset menettävät totutun myötä toimeentulonsa. Poikkeustila ei kohtele tasa-arvoisesti. Voimakkaana virinnyt yhteishenki kuitenkin viestii, että välittäminen on voimissaan myös poikkeusoloissa.

Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.