Suomen ratkiriemukkaan jääkiekon MM-kullan hohto himmeni, kun joukkueemme toi mestaruuspokaalin ja itsensä kaiken kansan nähtäville Helsingin kauppatorin juhlaan. Kaikki tietävät, että kiekkosankarimme ilakoivat silminnähden humalassa ja jälki oli sen mukaista.
Sankaripoikiemme humalaheiluminen jakoi kansan mielipiteen. Osa oli sitä mieltä, että "pojat ovat poikia" ja että kyllä tuollaista voittoa saa ja pitääkin juhlia.
Toinen osa oli sitä mieltä, että juhlakalujen päihtymys kaiken kansan edessä ei ollut ollenkaan sopivaa, eikä ainakaan lasten katsottavaa.
Juhlimisen ja ryyppäämisen yhdistelmää ei sinänsä kyseenalaistanut kai kukaan, joka sekin on minusta merkille pantava asia.
Mutta miksi kultapoikamme ryyppäsivät ja rälläsivät, kun edessä oli esiintyminen kansanjuhlan päätähtinä?
Lähtökohtana voitaneen pitää sitä, että joukkueessa ei ole vakavasta alkoholiongelmasta kärsiviä pelaajia. Siis sellaisia, joille alkoholin nauttiminen on pakonomaista. Ainakaan koko joukkueella sellaista ongelmaa ei voi olla, sen verran kovaa kuntoa ja aistien terävyyttä menestyksekäs jääkiekon palaaminen MM-tasolla vaatii. Joukkueen johtoa päätelmä ei koske.
Näin ollen on lähdettävä siitä, että poikamme vetivät reippaat kännit ihan tieten tahtoen ja tahallaan. Siis joko siksi, että he olivat kotimaahan saavuttuaan kiipeämässä juhlalavalle, tai siitä huolimatta. Satsasivat jonkinlaiseen poikamaiseen näyttävyyteen, aikuisista miehistä koostuvaa valmennusjohtoa myöten.
Väitän, että kuviteltu muodostelmaluistelun maailmanmestaruuden voittanut suomalainen neitojoukkue ei olisi könynnyt juhlalavalle tuhannen tuupassa eikä sen johto olisi romissut lentokoneen portaita alas. Se olisi maailmanluokan skandaali.
Mutta meidän pojillemme juopottelujuhliminen on, jos ei suorastaan suotavaa, niin ainakin hymähdellen sallittua. "Raskas työ, raskaat huvit", "ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku", niinpä niin. Näinhän meillä on menty, viideltä saunaan ja kuudelta putkaan. Tosimiesten meininki, perkele.
Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, ei siis näytä tunteitaan, eikä uskalla muita tunteita, paitsi kauniisti sanottuna harmistusta, kai tunteakaan, muuten kuin päissään. Siksi viina sopii suomalaiseen juhlimiseen; että mies ylipäätään pääsee juhlatunnelmaan, kun aihetta on.
Siksikö sen naisemmekin hiljaa hyväksyvät, vaikka eivät itse umpihumalalla juhlikaan?
Miksi? Mikä meitä vaivaa, polvesta toiseen? Mallistako se opitaan, että ilo ilman viinaa on teeskentelyä ja tunteita ei näytetä eikä tunneta? Jotain kovin surullista ja masentavaa tässä kansanluonteessa on.
Tällä menolla meistä ei tule koskaan viinanjuonnin sivistysmaata.
Arvomaailmamme on ihan tutkitusti jakomielinen: humalajuominen ja rällääminen on nyt - ja ilmeisen aina - hyväksyttyä, samaan aikaan kun olemme huolesta suunniltamme, kun viina tappaa miehiä kuin heinää.
Edelleen olemme tutkitusti sitä mieltä, että lasten läsnä ollessa ei pitäisi juoda. Tai no, ainakaan lasten nähden ei saa olla humalassa.
Ja no, voi lasten nähden olla humalassakin, kunhan joku läsnä oleva aikuinen on sen verran selvin päin, että voi huolehtia lapsista... Puhumme kauniita ja teemme toisin.
Onko ihme, että lapsemme ja nuoremme tuskin kuuntelevat tai ainakaan uskovat meitä, jotka etusormea heristäen ja ääni väristen saarnaamme heille viinan kiroista? Olemme tylsiä emmekä tajua mitään.
Mutta urheilusankareita nuoremme pitävät idoleinaan, heidän tekemisiään ei kyseenalaisteta eikä arvostella, toisin kuin tyhmiä vanhempia.
Voi pojat minkä teitte ja minkä jätitte tekemättä suomalaiselle sivistys- ja raittiustyölle.