Ihmisen pojat (Children of Men), Iso-Britannia/Yhdysvallat 2006. Ohjaus: Alfonso Cuarón. Pääosissa: Clive Owen, Claire Hope-Ashitey, Michael Caine. - Plaza 7, Oulu.
Tulevaisuudenkuvaukset ovat useimmiten heijastumia oman aikamme ilmiöistä ja ongelmista. Tällaista futuristista peilausta harrastaa mitä ajankohtaisimmalla tavalla Alfonso Cuarónin ohjaama Ihmisen pojat, jota voi jo näin varhaisessa vaiheessa hehkuttaa yhtenä vuoden parhaista elokuvista.
Paremmin dekkaristina tunnetun P.D. Jamesin romaaniin perustuva elokuva on oivaltavasti kääntänyt erään maapallon pahimman ongelman nurinniskoin. Liikakansoituksen sijasta vuonna 2027 ihmiskuntaa uhkaa sukupuutto, sillä 18 vuoteen ei ole syntynyt ainuttakaan vauvaa.
Muilta osin tarinan Englanti versioi eräitä nykypäivän polttavia soppia: maahan tulvivia pakolaisia karsinoidaan fasistisen poliisivaltion keinoin ja terroristit räjäyttelevät pommejaan. Häviämisensä horisonttiin tuijottava ihmiskunta on sirpaloitunut apaattisen vaihtoehdottomuuden ja irrationaalisen hysterian lohkoihin.
Ensin mainittuun ryhmään kuuluu läpikyllästynyt virkamies Theo Faron (Clive Owen), jonka kohmeinen vaellus saa uutta virtaa, kun aktivistina toimiva ex-vaimo (Julianne Moore) ottaa yhteyttä. Kontaktiensa vuoksi Theo saa tehtäväkseen kuljettaa Lontoosta valtion ulkopuoliseen turvapaikkaan nuoren naisen (Claire Hope-Ashitey), joka varjelee kolttunsa alla järisyttävää salaisuutta, suoranaista ihmettä.
Eristyneenä saarivaltiona Britannia on ennenkin osoittanut toimivuutensa dystopian, negatiivisen tulevaisuusvision tapahtumapaikkana (1984). Ihmisen poikien luoma kuva romahtamisensa partaalla natisevasta yhteiskunnasta on kouriintuntuvan uskottava. T.S. Eliotia lainatakseni maailma ei ole loppumassa paukahtaen vaan kitisten. Silti väkivalta räjähtelee jatkuvasti esiin tässä pysyvässä poikkeustilassa.
Elokuvallisesti Alfonso Cuarónin huimin saavutus (unohtamatta kuvaaja Emmanuel Lubezkin taituruutta) on tapa, millä hän onnistuu pitkillä otoksillaan tempaamaan katsojan tarinan sisään. Tapahtumat tuntuvat vyöryvän silmien edessä todellisuudessa, eivätkä kankaan fiktiivisessä turvallisuudessa. Tästä johtuen elokuvan väkivaltakohtaukset ovat toden tunnussaan hätkähdyttävimpiä mitä olen kuunaan nähnyt.
Ihmisen pojat on synkkä ja karu kokonaisuus, mutta juuri tätä tummaa taustaa vasten hyvyyden, toivon ja solidaarisuuden säteet pilkahtelevat kirkkaina, kuin poijujen valot harmaalla ulapalla. Ja äitiäs kans -filmistä muistettava meksikolainen Cuarón on tehnyt urallaan jo toisen mestarillisen tie-elokuvan, matkan ihmisyyden ytimiin. Mykistävä kokemus.