Kesäkuun 5. ja 6. päivänä länsivaltojen johtajat kokoontuivat muistelemaan 75 vuoden takaista Normandian maihinnousua. Muistopäivien tilaisuuksia käytetään mielellään hyväksi ajankohtaisen kansainvälisen tilanteen esittelyyn, ja niin tehtiin nytkin.
Viisi vuotta sitten Normandian juhliin kokoontuivat kaikki toisen maailmansodan suuren liittokunnan seuraajavaltioiden päämiehet, kuten oli vakiintunut tavaksi kylmän sodan päättymisen jälkeen myös voitonpäivien tilaisuuksissa. Kansainvälinen tilanne oli juuri kärjistyneen Ukrainan kriisin vuoksi kireä, mutta silti vanhat liittolaiset tulivat yhteisiin juhliin.
Tällä kertaa kuitenkin joukosta puuttui presidentti Putin, joka samaan aikaan esiintyi Kiinan presidentti Xin kanssa Moskovassa ja Pietarissa talousfoorumin merkeissä.
Pietarista lähti voimakas viesti, jossa Yhdysvaltoja syytettiin uudenlaisen ”teknologisen sodan” aloittamisesta erityisesti Kiinaa ja Venäjää vastaan.
Selkein esimerkki tästä on amerikkalaisten yritys sulkea Huawei pois maailmanmarkkinoilta, ja vastaavasti Venäjällä on kokemuksia pakotteista ja mediakampanjoista, joilla sitä pyritään eristämään länsimaista.
Suurvaltojen nokittelusta on seurauksena jo ollut Venäjän ja Kiinan lähentyminen ja voimavarojen yhdistäminen. Se pelottaa läntisiä strategian ja turvallisuuspolitiikan päättäjiä, sillä Kiinan teknologian ja talouden voima yhdistyneenä Venäjän energiavaroihin ja ydinaseisiin on kova yhdistelmä.
Tuohon voi lisätä pari asetelmia selventävää uutista. The New York Times kertoi näyttävästi siitä, kuinka Yhdysvallat on jo usean vuoden ajan sijoittanut haittaohjelmia Venäjän energiansiirron verkkoihin ja valmistautunut halutessaan lamauttamaan niiden toiminnan.
Presidentti Donald Trump reagoi uutiseen voimakkaasti syyttäen lehteä maanpetoksesta, kun se levitti virkamiesten vuotamia salaisuuksia. Joka tapauksessa uutinen paljasti, kuinka suurista riskeistä tietoverkkojen ja yhteiskuntien muun infrastruktuurin tuhoamisen uhkailuissa on kysymys.
Washington Postin toimittajana tunnetuksi tullut Anne Applebaum pelkisti geopoliittista tilannetta Helsingin Sanomien haastattelussa 17. kesäkuuta: ”Euroopan unionilla olisi tarve jämäkämmälle otteelle maailmanpolitiikassa, koska Kiina nousee dominoivaksi mahdiksi, Venäjä on aggressiivinen eikä ole varmuutta, onko Yhdysvallat tulevaisuudessa sitoutunut Eurooppaan.”
Siihen ei sisältynyt mitään salaisuuksien paljastamista, vaan luonnehdinta koskee pelikenttää, jossa Suomikin toimii. Toinen kysymys on, mitä sen johdosta pitäisi tehdä.
Yhden vastauksen antoivat Kultarannassa Saksan liittopresidentti Frank-Walter Steinmeier ja Suomen presidentti Sauli Niinistö.
Heidän mielestään Euroopan unionin ei pitäisi turvallisuuspolitiikassa nojata ulkopuoliseen apuun ja antaa Washingtonin, Pekingin ja Moskovan määrätä Euroopan asioista.
Euroopan ja Suomenkin kannalta huomiota herättävää on viime vuosina ollut Naton ja Venäjän välinen kilpavarustelu ja uhkakuvien rakentelu, joka on ulottunut myös Pohjois-Eurooppaan. Tilanteelle tyypillisiä ovat kovat puheet ja voimannäytöt puolin ja toisin, mutta toistaiseksi osapuolet ovat varoneet liiallista kärjistämistä.
Ei ole myöskään koettu 1900-luvun puolivälistä alkaen vallinneen ”kylmän sodan” ajan kaltaisia suuria asevoimien keskityksiä ja jatkuvia ydinaseilla uhkailuja.
Itämeren ja Skandinavian alueella ei nykyisin ole houkuttelevia mahdollisuuksia hyökkäykselliseen asevoiman käyttöön. Jonkun saaren tai niemen valtaus ei täällä tarjoa mitään sellaista strategista etua, että sellainen riski kannattaisi ottaa.
Suomen alueen puolustus on mahdollista järjestää omin voimin tehokkaaksi kohtuullisin kustannuksin, edellyttäen luonnollisesti, ettei Suomi ensin anna aluettaan jonkun suurvallan käytettäväksi naapurimaitamme vastaan.
Vaikka turvallisuuspoliittinen tilanne Pohjolassa on pysynyt vakaana eikä ole näkyvillä erityisiä aiheita sen vaikeutumiseen, muistuttaa kuitenkin viimeksi kuluneen vuosikymmenen kehitys sitä uhkaavista vaaroista.
Syksyllä 2013 Ukrainan tilanne alkoi kriisiytyä maan suurien sisäisten ongelmien vuoksi, ja ulkomaiden huonosti harkituilla toimilla tilannetta pahennettiin.
Kun kriisinhallinta Ukrainassa epäonnistui, konflikti levisi nopeasti kansainvälisiin suhteisiin ja alueellisesti myös Itämeren piiriin.
Tuollaiseen ulkoiseen kriisikehitykseen on aihetta varautua jatkuvasti Pohjois-Euroopassakin ja välttää toimia, jotka saattavat edistää muualla syntyneiden konfliktien vaikutuksien leviämistä muuten rauhallisena pysyneeseen Pohjolaan.
Suomen harjoittamalla, tilanteen vakauttamiseen tähtäävällä turvallisuuspolitiikalla on näissä toimissa yhä tärkeä ja tunnustettu roolinsa.
Pekka Visuri on valtiotieteen tohtori, eversti evp.