Kun varhemmin tarkastelimme kulttuuria paljolti dikotomiassa kansankulttuuri-korkeakulttuuri, on 1900-luvulle tultaessa hedelmällisempää jakaa kulttuuri aikuisten- ja lastenkulttuuriin.
Aikuistenkulttuuri syntyi kansansivistyksen myötä. Lukutaito oli jo vuosisadan alkupuolella yleinen koko väestössä, ja tiedonvälitys kehittyi nopeasti. Niinpä monet ennen korkeakulttuurin piiriin kuuluneet tiedot ja tavat siirtyivät laajemman aikuisväestön kulttuuriseksi pääomaksi.
Aikuistenkulttuuri oli luonteeltaan paljolti varhaisemman valistuksen hengen elähdyttämä. Sitä sävyttivät järkiajattelun ja vapautumisen pyrinnöt sekä luonnontieteellisen maailmankuvan vahva asema.
Aikuistenkulttuuri oli eriytynyttä: ihmiselämän eri osa-alueet haluttiin käsitellä ja kokea omissa lokeroissaan.
Lastenkulttuuri taas oli kokonaisvaltaista, hieman vanhan kansankulttuurin tapaan. Arjen toiminnot, myytit ja riitit elivät hyvin lähellä toisiaan, ja kulttuuri välittyi lähinnä vanhemmilta lapsilta nuoremmille. Vuosisadan alkupuoliskon lastenkulttuuria on usein verrattu etruskien maailmaan: salaperäistä, omalähtöistä, rikasta, mutta vähän dokumentteja itsestään jättävää. Paljoa siitä ei tiedetä.
Lastenkulttuurista siirryttiin aikuistenkulttuuriin kertarysäyksellä noin viidentoista vuoden iässä. Lapsia valmisteltiin tähän koulutuksen kautta; eväät aikuistenkulttuurin ymmärtämiseen annettiin useamman vuoden ulkokohtaisella opetuksella.
Tämän jälkeen, varsin arkisten riittien kautta, lapsille annettiin aikuisten vaateparsi ja oikeus aikuistenkulttuurin harjoittamiseen, sekä samalla määrättiin aikuisen vastuut. Joillakin alueilla lapsilta jopa poistettiin hampaat, ja korvattiin ne aikuiselle sopivammilla tekohampailla. Tämä tapa ei ollut yleinen, mutta kuvannee hyvin kulttuurinvaihdoksen kertakaikkista luonnetta.
Vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi nuorisokulttuuri, todennäköisesti pohjoisamerikkalaisen mallin mukaisesti. Arkeologiaan tukeutuvat historioitsijat löytävät nuorisokulttuurin nousuvaiheen kerrostumista runsaasti farmarihousuja, sähkökitaroita ja fluorihammastahnatuubeja, sekä röykkiöittäin erilaisia urheiluvälineitä.
Silti, enemmän oli nuorisokulttuurin synty yhteiskunnallinen kuin esinekulttuurin ilmiö. Nuoriso oli kansanosa, jolla oli suurelta osalta aikuisten oikeudet, mutta ei vastuita.
Jonkinlaista yhteisvastuullista tehtävää nuoriso toteutti määrättyjen inhimillisten maksimien haussa. Osalla nuorisoa tämä merkitsi fyysisen suorituskyvyn, toisilla taas henkisten valmiuksien, inhimillisen vapauden tai yksilöllisyyden ylärajojen etsimistä. Nuorison ylivallan yhteiskunnassa esti lähinnä aikuisväestön taloudellinen valta. Sillä nuoriso kiristettiin toisaalta tapaturma-alttiista urheilukulttuurista, toisaalta haihattelevasta (väliin ylihenkistyneestä, väliin näsäviisaasta) opiskelijakulttuurista kohti jäyhempää aikuiskulttuuria.
Vuosituhannen loppua lähestyttäessä kaksi trendiä voimistui. Toisaalta nuorisokulttuurin pelosta siinnyt täti-( ja setä-)kulttuuri nousi, ja valtasi lastenkulttuurin alueen tehden säälimätöntä tuhoa. Irvokkainta tässä etniseen puhdistukseen verrattavassa lasten vainoamisessa oli se, että sitä harjoittavat tädit (ja sedät) kutsuivat myyräntyötään lastenkulttuuriksi. Jossain määrin he onnistuivat tekemään tuhoa myös terveimmän nuorisokulttuurin parissa lähinnä sitä "ymmärtämällä".
Toiseksi, nuorisokulttuuri osin laimenneena valtasi suurimman osan aikuisväestöä eläkeläisiä myöten. Nuorten ihanan holtittomuuden, uhmakkaan seksuaalisuuden ja raikkaan urheilullisuuden omaksuneet vanhukset ja keski-ikäiset näyttävät nykyihmisestä mahdottoman kornilta, jopa vaaralliselta joukolta, mutta vuosituhannen vaihteen tienoilla he olivat tavallinen näky automarketeissa, kaupunkikahviloissa ja liikuntapaikoilla.
Kirjoittaja on oululaisen Mieskuoro Huutajien johtaja.