Helsinki Suomalainen, ja erityisesti pohjoissuomalainen teatteri oli poikkeuksellisen näkyvästi esillä kesäkuussa Saksassa järjestetyillä suurilla ja arvostetuilla teatterifestivaaleilla. Bonnissa viimeistä kertaa järjestetyillä Bonner Biennale -festivaaleilla nähtiin Samuli Reunasen Kemin kaupunginteatteriin ohjaama Jääkuvia ja neljään Reininmaan kaupunkiin hajoitetun Theater der Welt -festivaalin ohjelmistossa nähtiin Düsseldorfin Schauspielhausissa vieraillut Kajaanin kaupunginteatterin esitys Huutavan ääni korvessa. Esityksiä yhdistää paitsi pohjoissuomalaisuus, niin myös molempien tekstien kirjoittaja ja jälkimmäisen ohjaaja Kristian Smeds.
Kuudetta kertaa järjestetty Bonner Biennale -festivaali esitteli laajasti eurooppalaista nykydraamaa. Kymmenen päivän aikana nähtiin 24 esitystä 18 eri maasta aina Turkista ja Kreikasta Irlantiin ja Norjaan asti. Bonnin festivaalin erityispiirre on suuri ulkomainen ammattilaisyleisö, sillä festivaaleja seuraa paikalle kutsuttu europpalaisten dramaatikkojen ja teatteriohjaajien kerma.
Lämpöiset loppuaplodit
Jääkuvien perhepotretti aiheutti saksalaisissa teatterikriitikoissa hämmennystä. Toisaalta he ihastuivat näyttelijöiden heittäytymiskykyyn ja taitoihin, mutta tarinoiden synkkyys ja pateettisuus tuntuivat ylittävän asiallisuuteen ja analyyttisyyteen tottuneet saksalaiset. Sinällään on pidettävä merkittävänä, että kaksi suurinta valtakunnallista päivälehteä Franfurter Allgemeine Zeitung ja Süddeutsche Zeitung ylipäätään kirjoittivat Jääkuvien esityksestä, vaikka teatterikausi on Saksassa vielä käynnissä ja esitysvuoden viimeiset ensi-illat olivat juuri käsillä.
Yleisön reaktio Jääkuviin oli sen sijaan huomattavasti suopeampi. Molempien esitysten katsomot olivat viimeistä paikkaa myöten täynnä ja lämpöisiä loppuaplodeja säestivät bravohuudot. Esityksen jälkeiset kommentit olivat kiittäviä ja etenkin näyttelijöiden heittäytymistä vaikeisiin monologeihin kiitettiin. Toki muutama soraäänikin kuului ja ne koskivat lähinnä tekstin paatoksellista ja saarnaavaa, jopa tunteita manipuloivaa tyyliä, sekä vaikeutta ymmärtää suomalaista mielenmaisemaa.
Toisaalta ammattiyleisö tuntui suuresti nauttivan esityksestä, joka liikutti ja puhui suoraan ihmiselon vaikeudesta. Ohjauksen symbolit kuten jää, tuli ja puukot sekä rytmistys vaikenemisesta karnevalistiseen riehakointiin miellytti etenkin etelä- ja itäeurooppalaisia teatterin ammattilaisia.
Puheliaisuus uutta
Joka toinen vuosi järjestettävän, koko maailman teatteria esittelevän Theater der Welt -festivaalin teemana oli esittävän taiteen mahdollisuudet kommentoida yksilön suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan ja sen valtaisiin muutoksiin. Lähes neljässäkymmenessä esityksessä aina Kiinaa, Madagaskaria ja Chileä myöten tekijät yrittivät hahmottaa yksilön minuutta globalisoituneessa maailmassa.
Kajaanin kaupunginteatterin esitys Huutavan ääni korvessa sopi teemaan erittäin hyvin ja herätti paljon kiinnostusta jo ennakkoon.
Molemmat Düsseldorfin esitykset olivat loppuunmyytyjä ja kuten Bonnissakin suuri osa yleisöstä otti esityksen kiitollisena vastaan. Eniten kiitosta saivat jälleen näyttelijät ja hyvin fyysinen esittäminen. Kristian Smedsin tekstin sanoma tavoitti hyvin katsojat maassa, jonka historiaan fanatismi ja rasismi ovat jättäneet häpeällisen tahransa.
Molempien esitysten saksalaisessa vastaanotossa mielenkiintoisena piirteenä oli se, että esitykset vastaavat osittain saksalaisten, ja muidenkin eurooppalaisten, kuvaa synkkämielisistä metsäsuomalaisista, jotka eivät tahdo sopeutua eurooppalaiseen nykymenoon, vaan sortuvat juomaan ja rähinöimään puukot kourassaan. Suomalaisen teatterin fyysisyys, puheliaisuus ja julistavuus sekä näyttelijöiden täydellinen heittäytyminen rooleihinsa ovat yleisölle aivan uutta.
Hyvin esteettiseen ja korkeakulttuuriseen teatteriin tottuneille katsojille suomalaisten mellastus näyttämöllä antoi aivan uuden näkökulman teatterin mahdollisuuksista puhua suoraan ja kaunistelematta ihmisenä olon vaikeudesta. Kommentit, kuten "juuri tuollaisiahan ihmiset ovat", "tätä esitystä en varmasti unohda", "liikutuin kyyneliin" tai "miksi teatterin pitäisikään aina olla mukavaa" tuntuivat suurilta kiitoksen sanoilta ja antoivat lisää uskoa suomalaisen teatterin elinvoimaiseen tulevaisuuteen.
Valtavirrasta poikkeavaa
Suomalaisen nykyteatterin näkyvin maihinnousu Keski-Eurooppaan on tapahtunut juuri Bonnissa. Oulun kaupunginteatterin Jerusalemin tanssi herätti ensimmäisillä Bonner Biennale -festivaalelilla kymmenen vuotta sitten suunnatonta ihastusta ja uteliaisuuden tuntematonta teatterimaata kohtaan.
Bonnissa on sen jälkeen nähty Esa Kirkkopellon Ylioppilasteatteriin ohjaama Mahnovitsina, Jouko Turkan Lappeenrannan kaupunginteatterissa toteutettu Kumpi nauttii enemmän? sekä nyt siis Samuli Reunasen ohjaama Jääkuvia.
Kaikki esitykset edustavat suomalaisen teatterikentän fyysisintä ja julistavinta laitaa. Koti-Suomessa esitykset herättivät aikoinaan kovaakin keskustelua sekä puolesta että vastaan, mutta ne löysivät myös laajan yleisön. Siihen nähden on aivan oikein, että suomalaisesta teatterista on Saksassa nähty juuri valtavirrasta poikkeavaa teatteria, jonka juuret ovat syvällä suomalaisessa teatteriperinteessä ja yhteiskunnassa. Toisaalta juuri tähän suomalaiseen "alkuvoimaisuuteen" ihastuneille keski-eurooppalaisille katsojille saattaisi olla pettymys nähdä, että suomalainenkin teatteri on keskimäärin yhtä sisäsiistiä ja helposti purtavaa kuin mikä tahansa eurooppalainen teatteri.
