Venäjän kansalliseen ylpeyteen ja etuihin liittyvä lippuoperaatio pohjoisnavalla korostaa, että arktisilla alueilla tarvitaan kansainvälistä yhteistoimintaa eikä valtioiden kilpajuoksua.
Suomessa 1980-luvulla Neuvostoliitolle rakennetut syvänmeren pienoissukellusveneet näyttävät olevan vielä kovasti käyttökuntoisia. Nyt niitä käytettiin laskemaan Venäjän titaaninen lippu yli 4 000 metrin syvyyteen, pohjoisnavan alle.
Operaatiota voisi pitää suomalaisen teknologian riemuvoittona, mutta sen tarkoitus on tyystin toinen. Venäjällä tapahtumaa on verrattu siihen, kun amerikkalaisten avaruusalus Apollo 11 laski Yhdysvaltain lipun Kuun kamaralle 1969.
Vertaus on osin ontuva: Yhdysvallat ei vaatinut Kuuta itselleen. Sen sijaan Venäjä istutti lippunsa pohjoisnavan alle omistusoikeuden tai ainakin omistushalun merkiksi. Monen muun mielissä osuvampi vertaus löytyykin menneiden vuosisatojen valloittaja-löytöretkeilijöiden lipunheiluttelusta.
Tätä ennen valtioilta on liiennyt hyvin vähän mielenkiintoa sille, kuinka talousvyöhykkeiden rajat vedetään pohjoisella Jäämerellä. Pääperiaatteet on kirjattu YK:n merioikeussopimukseen. Kiistoja on käyty linjauksista rannikoilla lähellä maarajoja, muun muassa Norjan ja Venäjän välillä, mutta napajäätikkö on ollut joka tapauksessa luoksepääsemätöntä seutua.
Ilmaston lämpenemisen myötä asetelma on muuttumassa nopeasti ja rajusti. Merikelpoisia väyliä on avautumassa Kanadan ja Venäjän arktisten alueiden edustalle ainakin kesällä, ja koko pysyvä napajää näyttää olevan katoamassa. Meren alla oletetaan olevan valtavia öljy- ja maakaasuesiintymiä.
Maapallon ilmasto lämpenee fossiilisten polttoaineiden käytön vuoksi, ja muutoksen vuoksi arktisten alueiden totuttu ympäristö on tuhoutumassa. Samalla muutos avaa valtioille tilaisuuden kilpailla siitä, kuka pääsee fossiilisten polttoaineiden kimppuun juuri arktisilla alueilla. Tällaista logiikkaa ei voi lukea osapuolten kun-niaksi, mutta se on silti reaalipolitiikkaa.
Meneillään on kilpajuoksu pohjoisille napa-alueille, ja Venäjä on päättänyt voittaa sen. Talousvyöhykkeiden virallistaminen täytyisi ratkaista YK:n merioikeussopimuksen kautta. Siellä ei varmasti löydy yksimielisyyttä, onko merenalainen Lomonosovin harjanne osa Siperian vai Grönlannin mannerjalustaa, sillä sen ratkaisun kautta pohjoisnapaa ympäröivien vesien hallinta menisi Venäjälle tai Tanskalle.
Venäjällä on joka tapauksessa kiistaton oikeus 200 merimailin eli noin 370 kilometrin talousvyöhykkeeseen koko pitkällä pohjoisen rannikolla Petsamosta Beringinsalmelle. Siellä pitäisi riittää yllin kyllin puuhasteltavaa, eivätkä öljy- ja kaasuesiintymätkään pääse loppumaan alueelta ihan ensi alkuun.
Kanadakin varustautuu puolustamaan kansallisia etujaan pohjoisessa. Sen intressit menevät ristiin Yhdysvaltojen kanssa. Tanskalla ja Norjalla on omia vaatimuksiaan, joita muut eivät tunnusta. Koko asetelma on vaarassa lukkiutua.
Kilpailun sijaan arktisten maiden tulisi yhdessä pystyä pohtimaan sitä, mitä pohjoisten merialueiden avautuminen merkitsee, kuinka liikennöinti järjestetään ja kuinka luonnonvaroja hyödynnetään. Arktinen neuvosto olisi tähän pohdintaan sopiva foorumi, sillä sen työryhmissä on pohdittu juuri näitä asioita, ja kaikki osapuolet ovat jo valmiiksi mukana. Maiden kansalliset edut näyttävät kuitenkin kiilaavan pahasti yhteistyön edelle. Vielä ei ole silti myöhäistä nostaa Arktisen neuvoston roolia. Yhteisen foorumin tarve alkaa olla suurempi kuin koskaan.