Kemin tämänvuotisen sarjakuvakilpailun kermasta koottu albumi Bileet - Inviteret nojaa vanhaan sabluunaan. Vaan mikäpä siinä, kun se on toimiva, eikä tämäntyyppisessä valikoimassa juuri toisenlaista muotoa voi käyttää. Pääasia eli se, että palkitut sarjakuvat ovat hyviä, pelaa.
Tilastotietoja tutkaillessa huomaa, että kilpailuun osallistuu tekijöitä miltei kaikista Pohjoismaista, ainoastaan Islanti jää ulkopuolelle.
Käytännössä kyse on kuitenkin pitkälle suomalaisten ja ruotsalaisten kisasta, heidän töitään on kilpailussa yli 90 prosenttia. Kilpailussa ei silti pelata volyymilla, vaan sisällöllä: osoituksena on, että novellisarjan voitto meni Tanskaan.
Muuten Bileissä voisi todeta naisenergian jylläävän. Vaikka kilpailuun osallistui alle 40 prosenttia naistaiteilijoita, menivät kaikki palkinnot heille novellien voittajaa lukuunottamatta.
Novellit ovat muutenkin yhä Bileet-albumin kiinnostavinta antia, vaikka strippipuolella on myös petrattu.
Jan Solheimin nimisarja on toteutettu pantomiimisarjakuvan keinoin: piirrostyyli on alusta pitäen groteski, mikä tukee yhä irvokkaammaksi kääntyvää tarinaa. Toisaalta Solheimin työ kantaa muistumia tanskalaisesta (ja muualtakin) elokuvasta, esimerkiksi Vinterbergin Kutsuista.
Groteskiutta on myös kunniamaininnan saaneessa Kati KovacsinPunamekkoisessa yössäkin - mitä toisaalta osasi jo odottaa.
Toisen palkinnon saaneen Lotta KaupinJeseniova on visuaalisesti kaunis, persoonallinen kuvaus tekijän elämästä Prahassa, miltä vieras kaupunki ja kulttuuri tuntuu. Viehättävä piirrostyö nousee paikoin runollisuuteen pyrkivän tarinan ohi.
Vankka kertomus ja silmä ihmisten välisille suhteille on puolestaan ruotsalaisen Anneli FurmarkinYö junassa -novellin vahvin puoli.
StrippipuolellaMaija Liina Ketolan uskonnollisista traktaateista muotonsa lainannut Onnelan perhe on kautta linjan onnistunut työ. Parodia läpionnellisesta perheyhteisöstä kätkee piruilunsa sokerin ja pastellisävyisten paljettien alle. Ote säilyy johdonmukaisena, tyylipuhdas kokonaisuus, ainoastaan Ari Pirttisalo teki joskus 80-luvulla hieman samaan vivahtavaa, mutta osoittelevammin.
Reetta NiemensivunFanitytöt onnistuu sekin kuvaamaan tiettyä elämäntapaa, strippien vitsit jätetään osin tietoisesti toiselle sijalle. Ruotsalaisen Ulla-Stina KarlssoninRoosa puolestaan on varsin perinteinen lapsisarjakuva, mutta puree karhealla piirrostyylillään.
Kemin festivaalilla kunnioitetaan yhtä lailla 30-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävää Jope Pitkästä. Jopehan on Lempi-hahmoineen ollut pitkään tapahtuman veteraani.
Juhlakalu kokosi itse mittavasta tuotannostaan valikoiman Hullun paperit!, jossa on näytteitä viidestätoista sarjasta ja lisäksi muita kuvitustöitä. Pääpaino on sanomalehtistripeillä: Pitkäsellä olisi sarkaa, mistä valita, kymmeniä nimikkeitä.
Hullun paperit! sisältää enimmäkseen uudehkoa kynänjälkeä. Historiallinen ulottuvuus saadaan kyllä valittujen sarjojen kautta: mukana on niin esikoinen Näkymätön Viänänen kuin harvinaisemmiksi jääneitä strippejä kuten Puolipohja ja miestenlehdessä ilmestynyt satiiri Rrautaa rajalle! 70-80-lukujen taitteesta. Jälkimmäistä navanalussarkaa Jope toteuttaa nykyisin Hustler-lehdessä.
Kuitenkin jos Hullun papereissa olisi ollut mukana myös 70-luvun alulla piirrettyjä sarjoja, olisi saanut havainnollisemman kuvan taiteilijan piirrostyylin kehittymisestä. Toisaalta samoihin rakennuspuihin tyyli on nojannut koko ajan, kuten sarjojen huumorikin.
Paljon on Jopelta tullut ja tulee yhä, vielä tasalaatuista - yhtä lailla uutta luoden ja vanhaa soveltaen, kuten esimerkiksi Lempi ja Lyyti sekä Tyyne vs. Yrjö -sarjojen tapauksissa.