Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen tiukkasi viikko sitten pidetyssä Suomen Pohjoismaiden neuvoston (PN) jäsenyyden 50-vuotisjuhlassa kansanedustajilta, onko poliitikoilla todellista harrastusta pohjoismaiseen yhteistyöhön ohi virallisen yhteydenpidon.
Vähän kärjistäen voisi jo kysyä sitäkin, onko kansanedustajilla ylipäätänsä enää kiinnostusta virallisenkaan pohjoismaiseen yhteistyöhön. Ainakin tiistaina Reykjavikissa kokouksensa aloittaneeseen PN:n istuntoon piti Arkadianmäellä suorastaan houkutella osanottajia.
Islantiin matkusti Suomesta vajaalukuinen joukkue. Kun varamiehetkin käytiin läpi, kokoon saatiin 18-jäsenisestä valtuuskunnasta 13 lähtijää. Takavuosina PN:n kokouksiinkin oli suoranainen tungos.
Suomalaispoliitikkojen tekemisistäkin taidetaan parhaiten muistaa muutaman vuoden takainen uintireissu Reykjavikin Siniseen laguuniin samanaikaisesti kun Islannin presidentti piti puhetta kokoussalissa. Kun käry uintireissusta kävi, ryhtyi keskustan pastoriedustaja Lauri Oinonen vielä selittelemään: minä en uinut, kahlasin vaan!
Kiinnostuksen puute tämänvuotiseen kokoukseen ei johdu vain kansanedustajien säikähdyksestä uintireissusta nousseen kohun vuoksi. Kyse on enemmän siitä, että varsinkin Suomen, Ruotsin ja Tanskan EU-jäsenyyden myötä kiinnostus pohjoismaiseen yhteistyöhön on ylipäätänsä hiipunut entisestään.
Pohjoismaiden neuvostoa on yritetty tekohengittää jo vuosikausia. Sille on etsitty uusia työmuotoja ja uutta tekemistä suhteellisen laihoin tuloksin. Edelleenkin PN etsii rooliaan muuttuneessa maailmassa ja laajentuneessa Euroopan unionissa.
Viime viikolla Suomesta sekä tasavallan ykkönen että kakkonen toivat huolensa pohjoismaisen yhteistyön puolesta. Presidentti Tarja Halonen ja puhemies Paavo Lipponen korostivat, että Pohjolan viisikolla on jatkossakin annettavaa toisilleen, Euroopalle ja laajemminkin.
Halonen totesi Ruotsin matkallaan, että pohjoismainen yhteiskuntamalli ja yhteistyöperinne tarjoavat erityisen esimerkin menestyksestä globalisaation maailmassa. Hyvä perinne antaa toimivia elementtejä myös muuttuvassa maailmassa.
Lipposen mukaan pohjoismaisen yhteistyön merkitys ei ole Suomelle vähentynyt. Harva taitaa edes muistaa, että Euroopan unionin syventyneestä yhteistyöstä huolimatta pohjoismaat muodostavat myös tänä päivänä maailman pisimmälle edelleen integraation.
Passivapautta, vapaita työmarkkinoita, sosiaalisia etuuksia myös naapurimaassa yms. pidetään nyt niin itsestään selvyyksinä, ettei muisteta millaisia läpimurtoja ne aikoinaan olivat. Itse asiassa moni pohjoismainen saavutus on saanut nyt laajempaa jatkoa EU:ssa.
Tämän jo luulisi riittävän yhdeksi merkittäväksi syyksi sille, ettei pohjoismaista yhteistyötä noin vain heitetä romukoppaan siinä asennekatsannossa, mihin panostetaan ja mihin ei.
Moni nyt yksittäisten kansalaisten ja yritysten tasolle siirtynyt pohjoismainen yhteistyö on aikoinaan lähtenyt liikkeelle poliittisena projektina PN:n suosituksesta tai ministerineuvoston päätöksestä.
Lipponen kyseli juhlaseminaarissa Norjan ja Islannin EU-jäsenyyttä sekä Ruotsin ja Tanskan euroon siirtymistä tarkoittaen: milloin tulee se päivä, jolloin löydämme toisemme EU:ssa vahvana tekijänä? Nyt pohjoismailta puuttuu yhteinen strateginen ajattelu. Ne ovat erilinjaisuudellaan Lipposen mielestä jo nukkuneet onnensa ohi monessa asiassa.
Hyvää vauhtia onkin käymässä niin, että EU ajaa pohjoismaiden intressin ohi muun muassa yhteistyössä Venäjän kanssa ja lähialueilla. Tämä vaara uhkaa siitä huolimatta, että PN on yrittänyt panostaa lähialue- ja Venäjä-yhteistyöhön. Kunnon potku on puuttunut.
Suomen pääministeri Matti Vanhanen toivoi uusia avauksia ja lisää puhtia EU:n ja Venäjän yhteistyöhön. Hän myös vetosi maanantai-iltana pohjoismaiden ja Baltian pääministerien tapaamisessa Reykjavikissa sen puolesta, että maat osallistuisivat ministeritasolla pohjoisen ulottuvuuden jatkon pohdintaan EU:ssa tämän vuoden lopulla. Nyt Suomen aloitteesta unioniin sisään ajetun pohjoisen ulottuvuuden puolesta puhuminen on jäänyt paljossa vain Suomen harteille ja huoleksi.
Monessa muussakin EU-asiassa kolme Pohjolan jäsenmaata ovat eri linjoilla. Viiden pohjoismaan turvallisuuspoliittiset ratkaisutkin ovat erilaiset.
Siihen, että kaikki seisovat kaikessa samassa suorassa rivissä menee vielä rutkasti aikaa. Norjan uuden hallituksen ohjelmassakin lukee, ettei EU-jäsenyyttä haeta. Suomi ja Ruotsi eivät ole nyt hakeutumassa Naton jäseniksi. Ruotsi ja Tanska eivät ole liittymässä rahaliitto Emuun.
Tanssivien ja uivien kongressien aika on auttamattomasti ohi. Mutta edelleen Pohjola voisi toimia suunnan näyttäjänä ja muurinmurtajana. Reykjavikin kokouksessa on esimerkiksi tarkoitus tehostaa kansalaisten arkeen vaikuttavien rajaesteiden poistamista. Yksin tästä voi olla hyötyä myös EU:n kehittämistyössä.
Vaikka yhteistyö on vuosien saatossa joutunut usein koetukselle ja törmännyt suuriin muutoksiin, pohjoismaisuus voi tehdä paluuta. Ehtona on, että sitä halutaan ja yhteistyö kiinnostaa aidosti, ei vain juhlapuheissa.
Vain nurkkakuntaisesti toimivaa kuppikuntaa ei nyky-Eurooppaan kaivata. Mutta nyt alkaa olla myös viime hetkiä herätä huomaamaan se, ettei eriseuraisuuden anneta rajoittaakaan Pohjolan yhteisten etujen turvaamista ja ajamista muuttuvassa maailmassa.