Pohjoismaista yhteistyötä ei saa haudata, mutta se kaipaa selvää näkemystä tulevaisuudestaan.
Näinä päivinä näyttäytyy pohjoismainen yhteistyö koreimmillaan: Pohjoismaiden Neuvoston 50-vuotisjuhlaistunto avataan eduskunnassa, ja paikalla Helsingissä juhlimassa ovat kaikki kuninkaat, presidentit ja pääministerit.
Pohjoismainen ulkokuori näyttää vankemmalta kuin ehkä koskaan ja kolmipäiväisen istunnon asialista on ladattu täyteen tärkeältä näyttäviä kysymyksiä. Silti on hyvin vaikea välttää vaikutelmaa, että kyse on enemmän ulkokuorista ja rituaaleista, eräänlaisesta jatkuvuuden laista kuin varsinaisesta kovasta sisällöstä.
Itse asiassa Pohjoismaiden neuvosto on yksi sodanjälkeisen Euroopan menestystarinoita. Etenkin Suomelle jäsenyys oli 1950-luvun alun tarkan ulkopolitiikan tärkeimpiä asioita ja samalla niin vaikea ratkaisu, että Suomi liittyi mukaan vasta kolme vuotta muita myöhemmin. Tuon ajan maailmassa PN oli silti yksi parhaista välineistä, joiden kautta Suomi pystyi ankkuroitumaan demokraattisten maiden perheeseen.
Ulkopolitiikasta ei PN:ssä pystytty kylmän sodan aikana puhumaan ja pohjoismainen talousliitto kaatui. Turvallisuuspoliittiset ratkaisut olivat erilaisia, ja esimerkiksi Suomen ja Norjan kahdenkeskiset välit pysyivät kauan viileinä: Presidentti Urho Kekkosen ja norjalaisten kemiat eivät kohdanneet. Ongelmista huolimatta kyettiin pohjoismaiden välillä harmonisoimaan lainsäädäntöä, takaamaan kansalaisten yhteisiä oikeuksia, luomaan passivapaus ja synnyttämään yhteiset työmarkkinat kauan ennen kuin niistä alettiin Euroopassa laajemmin puhumaan.
Kyseessä on edelleen henkisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen alue, jossa liput eivät ole samankaltaisia vain sattumalta. Tulevaisuudelle ratkaiseva kysymys silti on, riittääkö pelkkä olojen samankaltaisuus yhteistyön perustaksi. Pohjoismaat olivat jo 1980-luvulla avoin alue, mutta se ei ole uudessa Euroopassa löytänyt yhteistä rooliaan.
Tärkeät poliittiset ratkaisut ovat pohjoismaissa olleet jopa hämmästyttävän erilaisia. Islanti, Tanska ja Norja ovat Natossa; Ruotsi, Suomi ja Tanska EU:ssa, mutta vain Suomi käyttää euroa. Euroopan poliittisesti tärkeimmillä foorumeilla ei yhteistä pohjoismaista ääntä ole. Samaan aikaan kahdenkeskiset kontaktit maiden välillä ovat yhä tiiviimpiä ja talouselämässä pohjoismaiset fuusiot ovat arkipäivää.
Tämän kaiken keskellä PN on koettanut uudistua. Se on teettänyt selvityksiä itsestään, muuttanut jossain määrin rakenteitaan ja toimintatapojaan, tiivistänyt neuvoston ja ministerineuvoston yhteydenpitoa ja luonut yhteyksiä lähialueille, etenkin Baltiaan ja Luoteis-Venäjälle.
Yhteispohjoismaiset instituutiot ovat kuitenkin näkymättömiä. Kansalainen ei törmää niihin arkielämässä, eivätkä lainsäädännöt ja byrokraattiset käytännöt vieläkään läheskään aina kohtaa toisiaan. Norjalaisturistien kesäinen tulva Oulun Nallikariin tai suomalaisten meno Hammerfestin työmaille on arjen pohjoismaisuutta parhaimmillaan, tavallisten ihmisten kanssakäymistä - ja samalla asioita, jotka tuntuvat tapahtuvan virallisesta yhteistyöstä huolimatta.
Pohjoismaisuus ei ole kulissi, mutta PN itsessään on vaarassa joutua sellaiseksi. Tällä hetkellä poliittiset ja taloudelliset kysymykset tuntuvat etenevän muilla foorumeilla. Kulttuurinen ja pohjoiseen identiteettiin liittyvä yhteistyö voi nousta entistä tärkeämmäksi - mutta silloin voi kysyä, pitäisikö toimijoiden painopistettä siirtää poliitikoista muihin ryhmiin?