Norjan äänestäjät valitsivat punavihreän vakauden eivätkä halunneet hajanaisen porvarikentän johdettavaksi. Koska hallitus on vahva ja kokenut, Norjan pohjoismainen asema vahvistuu.
Norjan politiikka kulkee eri jalalla kuin Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa, joissa vallassa on porvarihallitus. Sellaiseen olisi Norjassakin ollut nyt täysi mahdollisuus, mutta äänestäjien enemmistö oli toista mieltä. Jens Stoltenbergin johtama punavihreä hallitus sai neljän vuoden jatkoajan.
Kun puhutaan punavihreästä hallituksesta, molemmat värimäärittelyt ovat täyttä totta. Työväenpuolue on Norjan perinteinen valtakeskus, mutta sen vasemmalla puolella SV on yhdistelmä sekä vanhaa vasemmistolaista ideologiaa että uudempaa modernia ympäristöliikettä. Keskustapuolue puolestaan on vahvan aluepolitiikan ja EU-vastaisuuden kotipesä.
Norjan vaaleissa kyse oli ennen muuta siitä, että tämä oli turvallisin ja vakain vaihtoehto. Mikä tahansa muu hallituskoalitio olisi ollut rakenteellisesti heikko ja poliittisesti arvaamaton. Porvarien voitto kaatui nimenomaan hajanaisuuteen.
Nyt sekä edistyspuolue että höyre voittivat oppositiossa. Molemmat ovat selkeästi oikeistopuolueita, mutta eri tavoin. Toinen vastaa perinteistä kokoomusta, toista voi verrata ehkä lähinnä Yhdysvaltain republikaaneihin. Vertaus perussuomalaisiin ontuu, koska perussuomalaisten vaalilupaukset eivät voi nojata jättimäisen öljyrahaston mahdollisuuksiin.
Mutta samalla välimaasto kutistui melkein pois, sillä puolueista keskusta on loikannut punavihreään leiriin, vanha liberaali venstre romahti lähes kartalta ja kristilliset polkivat paikallaan harvojen huomaamina. Ylipäätään koko porvarillinen vaihtoehto olisi ollut vain palapeli, jonka palat eivät sovi toisiinsa. Eivät aatteellisesti eivätkä henkilökemialtaan.
Ennemmin tai myöhemmin Norjan edessä silti lienee tilanne, jossa edistyspuolue nousee hallitusvastuuseen testaamaan omien, rajusti muista poikkeavien lupaustensa toimimista todellisuudessa. Ei sitä tilannetta kannata kuitenkaan povata millään varmuudella vielä ensi vaaleihinkaan, sillä Stoltenbergin ote on erittäin vahva.
Hapuilevan alun jälkeen hän on noussut samaan sarjaan, jossa Norjan johtajista viimeksi oli Gro Harlem Brundtland. Vetoapua antaa erittäin suosittu ulkoministeri Jonas Gahr Störe. Tämä kaksikko on nyt Norjan sisällä hyvin vahva ja kansainvälisestikin näkyvä.
Työväenpuolueen menestys Norjassa on poikkeus viime aikojen eurooppalaisesta pääsäännöstä. Siitä ei silti voi tehdä yleisempiä päätelmiä, sillä syyt löytyvät ennen muuta Norjan sisältä. Jotain vaikutusta voi lähinnä olla Ruotsiin ja Tanskaan.
On kuvaavaa, että Stoltenberg puhui tiistaina vuolaasti Ruotsin ja Tanskan demaripuolueista johtajat mainiten mutta ei mitenkään viitannut Suomeen ja Jutta Urpilaiseen. Todellisuudessa Stoltenberg ja Matti Vanhanen tulevat hyvin juttuun, samoin Störe ja Alexander Stubb. Norjan työväenpuolueen luontevimmat henkilökontaktit ovat Suomen porvarihallituksessa.
Kaikkiaan vaalien myötä Norjan pohjoismainen asema vankkenee, sillä maan vahva kansainvälinen ote ilmastoasioissa, arktisilla alueilla, Lähi-idässä ja muualla jatkuu ilman keskeytyksiä. Sen vastapainona on Norjan pysyminen sivuraiteella eurooppalaisittain. Norjan EU-linja on lukossa eikä mitään uutta keskustelua kannata odottaa ainakaan ennen Islannin kansanäänestystä.