Olympialaisten järjestäminen on taitolaji. Ennen muuta tarvitaan taito kaivaa jostakin aivan rutosti rahaa, jonka voi sitten kisojen rakentamiseen haaskata. Tässä on syy, jonka vuoksi Helsingissä 1952 paikalla olleet taitavat jäädä ainoiksi, jotka saivat koskaan seurata Suomessa järjestettäviä kisoja.
Tämä ei tarkoita, ettei niitä joskus olisi yritetty lähelle. Lahden talvikisahakemus pääsi 1960-luvulla kolmanneksi, kun Grenoble voitti. Ja on Lapinkin naapurissa pari kertaa viritelmiä ollut.
Lähiseutujen parhaat ja ilmeisesti periaatteessa mitoiltaan ihan olympiakelpoiset rinteet ovat Kirovskissa, Kuolan niemimaan keskivaiheilla, hienoilla Hiipinätuntureilla. On siellä hiihtokeskus nytkin, vaikka sinne päätyminen Suomesta edellyttää kohtalaista urheilumieltä.
Viime keväänä Kirovskissa vieraili bussilasti suomalaisia ja norjalaisia toimittajia tarkoituksenaan tutustua seudun matkailunäkymiin. Asiain tila tulikin selväksi.
Sovittuja oppaita ei koskaan paikalle ilmestynyt, eikä selityksiä poissaoloon. Lopulta urakan ottivat hoitaakseen ainoat ihmiset, jotka eivät jänistäneet: 14-vuotiaat poika ja tyttö, jotka urhoollisesti hoitivat opastuskierroksen englanniksi: ”Tuossa on keilahalli”.
Maisemassa näkyi huikeiden vuorten ohella kaamean rumia kaivoskombinaatteja ja juuri sellaista kaikkea, mikä vastaa tarkalleen mielikuvaa neuvostoaikaisesta teollisuustaajamasta.
Siihen maisemaan kaavailtiin kerran vuoden 1994 talvikisojen alppilajeja. Viimeisiään vetänyt Leningrad harkitsi kisojen hakemista.
Muut suorituspaikat olisivat olleet kaupungin lähistöllä, mutta alppilajit Kirovskissa. Sattuneista syistä (koko silloinen valtio romahti) hakemusta ei koskaan jätetty.
Kirovskin siistiminen olympiakuntoon olisi ollut mahdoton urakka silloin ja nyt. Toki Sotšin rakentaminen todistaa, että mahdottomuuksia voi tehdä kun valtion piikki on auki. Mutta enää ei tule sellaista hakemusta, jossa Kirovskia tarvittaisiin.
Paljon lähempänä oltiin länsirajalla. Tromssa oli viisi vuotta sitten vahvasti menossa Norjan ehdokkaaksi vuoden 2018 talvikisoihin. Se olisi ollut ainutlaatuinen sauma: ensimmäiset talviolympialaiset koskaan napapiirin pohjoispuolella.
Suunnitelmat tehtiin valmiiksi ja hintalapuksi saatiin reilu miljardi euroa. Sitten ulkopuolinen arvioija kävi pumaskat läpi ja laski kisoille tuplahinnan eli 2,4 miljardia euroa. Se riitti öljymaalle, eikä virallista hakemusta koskaan lähtenyt. Kansallista intoakaan ei oikein tuntunut olevan.
Sotšin kustannuksissa tuollainen summa katoaisi virhemarginaaleihin, ja on tainnut muutaman kerran kadotakin. Kaikki on suhteellista.
Pohjoissuomalaisittain Tromssan talvikisat olisivat olleet paras mahdollinen vaihtoehto ikinä. Koko show aivan lähellä, muiden maksamana.
Nyt Norjassa ollaan uudelleen liikkeellä vuoden 2022 varalta, mutta aluepoliittiset kokeilut on kokeiltu ja hakijana on pääkaupunki Oslo vajaan kolmen miljardin euron budjetilla. Syyskuussa oslolaiset ratkaisevat kunnallisella kansanäänestyksellä, halutaanko kisoja vai ei.
Tukholmassa se päätös jo tehtiin. Siellä oltiin Åren kanssa hakemassa vuoden 2022 kisoja, mutta tammikuussa Ruotsin pääkaupungin kunnallispoliitikot päättivät, että eipä sittenkään.
Entäs kesäkisat? Luulisi ettei ikinä lähimaillekaan, koska niistä on paisunut mielettömän megalomaanisia tapahtumia.
Asiaa auttaa se, että vieressä on megalomaaninen valtio. Helsingistä pääsee junalla Pietariin muutamassa tunnissa, ja Pietarin kesäkisahakemus vuodelle 2024 tai 2028 on todennäköinen. Kunhan ensin nähdään, ettei Sotšissa ole missään vaiheessa liian räjähtävä tunnelma.
Niitä odotellessa voi poiketa Pietarissa katsomassa vuoden 2018 jalkapallon MM-kisoja. Tuota lähemmäs Suomea eivät nekään ottelut ikinä tule. Ei ruplamiljardien suuntaamisessa tuollaiseen varmasti mitään järkeä ole mutta toisaalta: väliäkö hällä. Tuskin niitä sen järkevämmin muutenkaan käytettäisiin.