Moni suomalainen matkailurysä on nähnyt komean nousun ja sen perään alamäen. Jotkut kohteet taas ovat hitaasti mutta vakaasti nostaneet suosiotaan.
Jälkimmäisen joukon parhaaksi esimerkiksi käyvät Suomen kansallispuistot. Niiden kävijämäärien kasvu on ollut hämmästyttävä. Kun Suomen kansallispuistojen käyntimäärä oli vielä vuosituhannen alussa runsaat 800 000, viime vuonna yllettiin jo yli 1,9 miljoonan.
Kansallispuistot ovat etenkin pohjoisen Suomen matkailullinen timantti. Suomen viidestä suosituimmasta kansallispuistosta kolme sijaitsee pohjoisessa. Pallas-Ylläksen alueella vieraili viime vuonna yli 400 000, Urho Kekkosen kansallispuistossa vajaat 300 000 ja Oulangalla 165 000 kotimaista tai ulkomaista matkailijaa. Kärkiviisikkoon kuuluvat lisäksi Espoon Nuuksio (180 000) ja Lieksan Koli (128 000).
Kansallispuistojen suosion huima kasvu johtunee useasta seikasta. Luonto, rauhoittuminen ja pysähtyminen ovat yhä useammalle keskeisiä elämänarvoja. Kansallispuistossa noita kaikkia pääsee kokemaan.
Syytä lienee siinäkin, että Suomen kansallispuistot ovat hyvin hoidettuja ja huollettuja. On viihtyisiä ja monipuolisia opastuskeskuksia, nuotiopaikoilla riittävästi kuivaa puuta, lahot pitkospuut on matkan varrelta vaihdettu uudempiin, ja opasteet näyttävät oikean reitin suunnistustaidottomallekin tallukalle.
Metsähallitusta eli "Mettävaltiota" on syytetty monesti esimerkiksi harkitsemattomista hakkuista, mutta kansallispuistojen mallikkaalla hoidolla laitos on tehokkaasti oikonut muissa toimissa tulleita lommoja.
Tunteita herättävä kysymys on, kuinka paljon kansallispuistoihin sopii houkutella väkeä. Moni luontoihminen pelkää, että jos kävijöitä alkaa olla polut mustanaan, kohteiden taika ja luontoarvo haihtuu. Puistot ovat olleet kuin puolisalaisia mansikkapaikkoja, joista liian monen ei edes toivota tietävän.
Hiukan haljulta kieltämättä näyttää, että esimerkiksi Oulangalla ahkerimmin käytettyjä polkuja on kovan kulumisen takia jouduttu päällystämään soralla. Parempi silti noin, jos vaihtoehto on, että polut alkavat tehdä maastoon turpeeseen uppoavaa kymmensenttistä uraa. Kuluminen on sitä paitsi suosituimmissakin kansallispuistoissa vain paikoittaista.
Sekin kannattaa pitää mielessä, että Suomessa on 35 kansallispuistoa, joiden pinta-ala on yhteensä lähes 900 000 hehtaaria. Tilaa kyllä riittää. Esimerkiksi maan suurimman eli lähes 3 000 neliökilometrin laajuisen Lemmenjoen kansallispuiston lumoa kävi viime vuonna kokemassa vain 10 000 ihmistä. Eivät siellä rinkat yhteen kolise.
Uusien kävijöiden houkuttelua voi perustella silläkin, että jos kansalaisia halutaan opettaa arvostamaan alkuperäistä luontoa, varmimmin kääntymyksen kokee juuri kansallispuistoissa.
Ulkomaisia turisteja Suomen kansallispuistot vetävät jo nyt, mutta heitäkin reiteille kyllä mahtuisi selvästi enemmän. Esimerkiksi puistoista tunnetuimpiin kuuluvan Oulangankaan kävijöistä ulkomaalaisia ei ole kuin viidennes. Mitä enemmän ulkomaisia turisteja, sitä enemmän myös matkailutuloa kotimaisille yrittäjille, mikä ei ole synnillinen seuraus.
Monissa maissa kansallispuistoihin pääsee tutustumaan autolla ajaen. Sille tielle ei meillä pidä lähteä. Kansallispuistoihin kohdistuu täällä jo muutenkin niiden perusideaa vastaan sotivia tavoitteita, mistä esimerkiksi Pallaksen hotellisuunnitelma kertoo.
Sen sijaan ajatuksia pitäisi uhrata siihen, miten kansallispuistoihin pääsisi helpommin julkisilla kulkuneuvoilla. Tällaista palvelua tarvitsisivat muun muassa monet nuoret matkaajat.
Suomen kansallispuistokartalla on muuten erikoinen valkoinen alue. Kemin ja Tornion edustalla on Perämeren kansallispuisto, mutta siitä etelään koko laajana aukeavan Pohjanmaan rannikko- ja jokivarsialueen seuraava kansallispuisto on vasta satojen kilometrien päässä Etelä-Pohjanmaalla sijaitseva Kauhaneva-Pohjankangas. Matalaa maatahan tuo väli on, muttei luonnoltaan silti latteaa.