Vapun alla pistäydyin Muoniossa. Sinne oli kokoontunut kymmeniä nuoria koko Tunturi-Lapin; Kolarin, Kittilän, Muonion ja Enontekiön alueelta. Nuoret olivat epäilemättä pitäjiensä aktiivisimpia. He käyttävät valtaa nuorisoneuvostoissa ja ovat mukana kotikunnan päätöksenteossa. Paitsi että nuoret käyvät koulua; lukiota tai ammattikoulua, heillä tuntui olevan aikaa osallistua myös kotiseudun yhdistystoimintaan. Kokouksen puheenjohtaja, 16-vuotias nuori mies oli aktiivinen palokuntalainen.
Tavallisesti nuorten joukossa juttu luistaa ja tunnelma alkujännityksen jälkeen kevenee. Sillä kertaa oli toisin. Neljä muoniolaisten ikätoveria oli edellisenä yönä kokeillut, kuinka paljon autolla pääsee. Seurauksena oli, että yksi nuorista kuoli heti ja loput loukkaantuivat vakavasti.
Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa. Onnettomuus oli koskettanut jokaista paikalla ollutta muoniolaisnuorta. 16-vuotias puheenjohtajamme oli ollut muiden vpk:laisten mukana yöllä kolaripaikalla pelastustehtävissä. Siinä hän seisoi edessämme kalpeana, mutta itsensä hilliten ja kertoi rauhallisesti yön tapahtumasta. Hänen kehotuksestaan me nousimme seisomaan ja pidimme hiljaisen hetken poismenneen muistoksi. Mietin, että tuollaisen nuoren miehen vastuulle uskaltaisin antaa isojakin asioita.
Koko maassa on riittänyt vappujuhlinnan jälkeen puhetta nuorisojoukon hulinoinnista Helsingissä. Pohjoisen näkökulmasta Helsingin tapahtumat tuntuvat etäisiltä.
Mielenosoittajat kutsuivat itseään prekariaateiksi. He sanovat kamppailevansa pätkätöitä ja yleistä turvattomuutta vastaan.
Pohjoisen nuorella jos kenellä olisi aihetta kamppailla pätkätöitä ja turvattomuutta vastaan, sillä pohjoisen pieneltä paikkakunnalta nuoren on lähdettävä viimeistään lukion jälkeen, mikäli haluaa saada kunnon koulutuksen. Koulutusta vastaavaa työtä on harvoin tarjolla kotiseudulla, joten työn perässä jäädään opiskelupaikkakunnalle tai muutetaan toiseen kaupunkiin.
Siinä missä tämän päivän lappilaisnuorten vanhemmat ja isovanhemmat luottavat joukkovoimaan, karvalakkilähetystöihin ja poliitikkojen painostamiseen, nuoret tuntuvat uskovan ennen muuta itseensä. He lähtevät siitä, että pohjoisen ihminen on oman onnensa seppä, eikä kukaan muu hänen tulevaisuuttaan rakenna kuin hän itse.
Maakunnan vanhempi väki organisoi yhä lähetystömatkoja Helsinkiin milloin Kemijärven radan säilyttämiseksi, milloin muun työllisyyttä uhkaavan päätöksen muuttamiseksi. Matkat onnistuvat yleensä hyvin ja saavat suuren julkisuuden, mutta päätökset eivät juuri muutu. On kuin politiikka olisi karannut poliitikkojenkin käsistä.
Lappilaiset nuoret eivät puolestaan tunnu poliittisilta päättäjiltä kovin paljon odottavankaan.
Luultavasti pohjoisen nuoret ovat yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa realistisempia kuin me aikuiset. 2000-luvun politiikka ei tosiaankaan ole sitä, mitä se oli esimerkiksi omassa nuoruudessani 1970-luvulla. Silloiseen nuoriso- ja opiskelijapolitiikkaan mahtui vain yksi aate: jonkinsorttinen radikalismi, edistyksellisyys oli itsestään selvää lähes kaikille nuorille. Oltiin radikaaleja paitsi kotimaan asioissa, myös kansainvälisesti. Vastustettiin Vietnamin sotaa ja tuettiin vapaustaistelijoita Etelä-Amerikassa ja Afrikassa.
Myös puolueet ottivat nuorten mielipiteet vakavasti, sillä nuoria äänestäjiä oli paljon, sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat. Kärjekkäimmän muodon radikalismi sai äärivasemmistossa, taistolaisissa. Vanhan valtaajien ja heitä seuranneen vahvasti puoluepolitisoituneen opiskelijasukupolven aate rapautui ajan mittaan. Radikaali sukupolvi sai valtaa ja lakkasi olemasta radikaali. 1960- ja 1970-lukujen nuorista monet ovat yhä yhteiskunnassa merkittävissä tehtävissä.
Nyt nuoria on vähän, nuorisokulttuuri sirpaloitunut. Ei ole enää "suurta yhteistä aatetta", joka yhdistäisi. On vain erilaisia alakulttuureja, jotka kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä, että parlamentaariset toimintatavat ovat tehottomia.
Maailman suuret kokoukset kuten kauppajärjestö WTO:n huippukokoukset ovat jo pitkään koonneet ympärilleen ammattimaisia mellakoitsijoita. Niissä on vastustettu globalisaatiota ja yltiöliberalismin ylivaltaa. Keväällä Pariisissa mellakoiden moottoreina olivat nuoret ja nuoret aikuiset, jotka sanoivat olevansa syrjittyjä työelämässä ja yhteiskunnassa. Luontoaktivistit ovat oma ryhmänsä, jotka ovat tulleet tutuksi myös pohjoisessa, mutta eivät juuri ole saaneet lappilaisia nuoria innostumaan toimintaiskuista.
Sen sijaan Helsingin rautatieasemalla voi tavata pääkaupungin nuoria keräämässä rahaa sorretuille Ylä-Lapin saamelaisille, joiden porolaitumia metsähallitus tuhoaa.
Olipa kyse globalisaation vastustamisesta tai metsien suojelusta, yhteistä näille ryhmille on vahva usko oman asian oikeutukseen. Radikalisoituminen tuntuu uppoavan parhaiten nuoriin aikuisiin, jotka ovat huolissaan maapallon tulevaisuudesta ja tuntevat suurta epävarmuutta myös omasta asemastaan.
Vallanpitäjille mielenosoitukset ja protestit ovat kiusallisia, sillä mellakat saavat aina suuren huomion ja virkavallan otteita tutkitaan suurennuslasin kanssa.
Suomessakin nuoriso seuraa maailman muoti-ilmiöitä. Kun mellakoinnista on tullut maailmalla nuorisoryhmien kannattama toimintatapa, Helsingin vappuyön hulinointi tuskin jää ainutkertaiseksi tapahtumaksi. Tulevaa Suomen EU:n puheenjohtajakautta ajatellen Helsingin vappu oli hyvä ennakkovaroitus poliisille ja muille viranomaisille siitä, mihin Suomessakin pitää osata varautua.
Kirjoittaja on Lapin läänin maaherra.