Kun Kolarista lähtöisin oleva Annakaisa Tikkinen muutti Helsinkiin töihin puolitoista vuotta sitten, hänen kielensä todella herätti huomiota. Hän puhuu Tornionjokivarren murretta, jossa on huomiota herättävä piirre: h. Murretta äidinkielenään puhuvat tapaavat sanoa, ettei ”sitä senthän joka sanhan hootakhan panna”.
– Se herättää kyllä kiinnostusta, huomiota ja ehkä hilpeyttäkin. Mie piän siitä aika sinnikhäästi kiinni. En ole suostunut siitä luopumhaan, en silloin, kun muutin Ouluun opiskelemaan, enkä nyt, kun olen muuttanut Helsinkhiin, Lukiolaisten liitossa koulutuspoliittisena asiantuntijana työskentelevä Tikkinen sanoo.
– Kun 10 vuotta sitten muutin Ouluun, oululaiset olivat aivan yhtä huvittunheita minun murtheesta kuin helsinkiläiset ovat.
Aluksi murteen saama huomio nolostutti
Aluksi, kun hän uutena opiskelijana etsi paikkaansa, murteen saama huomio tuntui vähän nolostuttavalta.
– En ollut koskaan ajatellut, että oma murre olisi mitenkhään poikkeuksellinen, kun kaikki murtheethan on vähän hassuja. Kyllä mie itekin naureskelen eri tyyppisille murtheille. Oulussa tuntui, että oma murre oli jotenkin poikkeuksellisen kummallinen. Sitä matkithiin tosi paljon.
Kiusaamisena hän ei puheensa saamaa huomiota kuitenkaan koskaan kokenut, vaan enemmänkin hyväntahtoisena naljailuna.
Kerran muuan esiintymiskouluttaja sanoi Tikkiselle, että vaikka hänen vahva murteensa on kiva, yleiskieli olisi virallisissa yhteyksissä turvallisempaa. Tikkinen piti ehdotusta hölmönä. Kieli oli aina tuntunut niin erottamattomalta osalta häntä itseään.
Vaikka mielessä on joskus käynyt epäilyksiä, otetaanko häntä murteensa takia vakavasti, hän ei ole koskaan vakavasti harkinnut murteestaan luopumista.
– Olen aina ollut hyvin kotiseuturakas. Tuntuisi tosi pahalta luopua asiasta, joka minut niin konkreettisesti vielä yhistää sinne. Se kieli on tavalhaan minun koti.
Oulusta Lappi oli kuitenkin lähellä, ja hänen kielessään oli kuitenkin paljon yhteisiä piirteitä muiden pohjoisten murteiden kanssa. Tilanne oli taas uusi, kun hän haki Helsingistä töitä.
– Mietin kyllä työhaastattelusta, että häätyykö nyt vähän peitellä murretta, jos ne ei ota minua ollenkhaan vakavasti. Sitten aattelin, että työhaastattelu jännittää joka taphauksessa niin paljon, etten ala tästä asiasta ressaahmaan.
"Se hoo on aina mukana"
Vaikka Tikkinen on pitänyt murteestaan kiinni Helsingissä työskennellessään, joitakin myönnytyksiä hän on tehnyt.
– Se hoo on aina mukana, mutta murresanoja olen karsinut tosi paljon vuosien varrella. Hoon päältä puhuminen ei kuitenkaan vaikeuta ymmärtämistä, mutta jos joutuu murresanojen takia selittämmään itteänsä, se tuntuu vaivaannuttavalta.
Toisaalta murresanojen karsiminen huolettaa häntä.
– Entä jos mie menetän net kokohnaan?
Tikkinen nauttii kotona Kolarissa käydessään, kun hän kuulee siellä omaa murrettaan kaikessa rikkaudessaan.
– Silloin mietin, että tajuaakhaan minun helsinkiläiset kolleegat ja kaverit, kuinka kalpea versio minun kieli on siitä, mitä se toellisuudessa on.
Hän tunnistaa sen, että oma kieli väistämättä myös muuttuu, kun asuu muualla ja saa vaikutteita ympärillä olevien ihmisten puheesta.
– Olen huomannut, että olen napannut sellaista, mitä ympärillä puhuthaan. En mie jaksa siitä kauheasti kriiseillä, kunhan ittelle pyssyy selvänä se, että peruspohja on kuitenkin ommaa kieltä.
Puhumalla kainostelematta omaa murrettaan Tikkinen kokee myös olevansa lähettiläs murteitten puhumisen puolesta.
– Kun huomathaan, että ihminen puhhuu vahvalla murtheella, se ehkä edesauttaa niin, että murteella puhuminen olisi hyväksyttävämpää.
Samalla hän toivoo, ettei hänen murteensa määrittelisi häntä ihmisenä, vaan hänet nähtäisiin yksilönä.