Eräänä päivänä toissa vuosituhannen alussa Jean Sibelius sanoi vaimolleen Ainolle, että hänpä pistäytyy tässä Oulussa. Aino korjaili aamiaisen tähteitä pöydästä, katsahti miestänsä hieman äkeästi ja kysyi, milloinkas herra aikoo palata sieltä kotiin Järvenpäähän.
Moni kuvittelee Sibeliuksen sanoneen tähän, että "Aino hyvä, en minä tiedä. Minä olen säveltäjä, en ennustaja."
Niin se ei mennyt. Viimeisimpien tietojen perusteella keskustelu on käyty toisella tavalla. Aino on kysynyt Jeanilta, mitä hän muka Oulusta aikoo löytää? Sibelius on vastannut, että hän ei löydä, hän hukkaa.
Neljä Sibeliuksen kadonnutta laulua on äsken löydetty oululaisen pankin holvista. Nuotit ovat yli satavuotiaita.
Sibelius ei hukkaa turhaan. Suomi on päässyt monien kurjien aikojen ylitse luottamalla Sibeliuksen, saunan ja sisun kolmikantaan.
Sibelius on oikeastaan saunan ja sisun yhdistelmä. Aloitetaan saunasta. Löylyhuoneen tärkein esine on kiviä sisältävä kiuas. Sana kiuas on johdettu sanasta kiukku. Sibeliuksen tiedetään olleen orkesterinjohtajana erityisen kiukkuinen. Ainolle hän oli joskus tiuskahtanut, että orkesterin harjoittaminen olisi ihan mukavaa, elleivät sävellykset olisi tällaista paskaa ja soittajat tuollaisia luupäitä. Nykyaikana häntä arvostettaisiin jämeränä muutosjohtajana saneerausalalla.
Sibelius on kuin sisu, kun muistamme, kuinka järisyttävä se on käytännön mittakaavaltaan. Sisuhan tarkoittaa yhtä aikaa 50 millimetrin kokoista mustaa pastillia ja 15 tonnin kuorma-autoa.
Oulun tulisi nyt käyttää kaikki irtain hyödyksi sensaatiomaiseksi luonnehditusta nuottilöydöstään. Kaupungissa ja sen katakombimaisen salaperäisissä pankkiholveissa voisi järjestää kiertokäyntejä.
Extremeimmät sibeliaanikot saisivat korvausta vastaan viettää yönsä löytöpaikan vieressä päänalusena puhdas nuottipaperi.
Ehkä joskus kauempana tulevaisuudesta oululaisesta pankkiholvista löydetään Sibelius, jota kukaan ei muista eikä tunnista. Se on sellainen jänskä vihertävä paperinpala. Siinä lukee sata markkaa hundra mark.
petri.laukka@kaleva.fi