Poronhoito on merkittävä osa saamelaisten kulttuuria; sen taloudellinen perusta. Vaikka Suomen pohjoisen alkuperäisväestön toimeentulo on tänään paljon myös muuta kuin poronhoitoa, on tämä perinteinen elinkeino säilyttänyt merkittävän aseman.
On vaikea kuvitella kulttuuria ilman talouden selkärankaa; saamelaiskulttuuria ilman poronhoitoa. Niinpä ei ole ihme, että kulttuurinsa puolesta kamppailevat saamelaiset ovat nousseet vastarintaan porojen laidunalueilla tapahtuvia hakkuita vastaan. Vähäksi käyneet vanhat metsät, tärkeät talvilaitumet, ovat nyt uhattuina.
Ylä-Lapin hakkuissa on kysymys saamelaisten perinteisen elinkeinon ja sen myötä toimeentulon perustasta. Tällöin kysymys on koko saamelaiskulttuurin säilymisestä. Mitä jää jäljelle, jos kulttuurin taloudellinen perusta tuhotaan? Tuskin muuta kuin raajarikko kulttuuri, jonka rippeitä voidaan yrittää pelastaa museoimalla joitakin sen ominaispiirteitä. Kehittyvä, elävä kulttuuri kuitenkin katoaa.
Suomen johtava ihmisoikeusjuristi, professori Martin Scheinin Åbo Akademista väittää Ylä-Lapin Nellimissä tapahtuneiden vanhojen metsien hakkuiden olevan ristiriidassa Suomen ihmisoikeussitoumusten kanssa.
Viime viikolla antamassaan lausunnossa Scheinin lataa kovin sanoin, että hyväksyessään saamelaisten arvokkaiden laidunmetsien hakkuut Suomi rikkoo vuonna 1976 ratifioimaansa YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta.
Näin ollen on todennäköistä, että elleivät hakkuut lopu saamelaisille elintärkeillä alueilla, Suomi pääsee vastaaman teoistaan kansainvälisillä foorumeilla. Ja kun tietää, kuinka herkäksi alkuperäisväestöjen asiat ovat nousseet maailmalla, Suomen ymmärtäjiä tulee olemaan vähän.
Suomi on halunnut esiintyä ihmisoikeusasioissa mallimaana. Meidän lainsäädäntöämme on esitelty ylpeänä muille maille, ja muualta on käyty täällä paikan päällä ihastelemassa, kuinka hyvin vähemmistöjen oikeudet toteutuvat.
Todellisuus on toisenlainen. Lainsäädäntö on perustaltaan kunnossa, mutta lakien toteutus ontuu pahasti. Se, minkä lait antavat ja turvaavat, toisella kädellä otetaan pois. Tästä on kyse myös Ylä-Lapin kiistassa. Ei riitä, että julistetaan oikeutta oman kulttuuriin, jos samaan aikaan kulttuurin perustaa nakerretaan.
Kuvaavaa on, että Lapin käräjäoikeus on määrännyt parisen viikkoa sitten Metsähallituksen lopettamaan hakkuut, mutta lain mukaan se voi vaatia rahallista vakuutta kanteen nostaneilta poromiehiltä. Ja Metsähallitushan vaatii miljoonan euron vakuutta, mikä käytännössä vesittää käräjäoikeuden päätöksen.
Jostain kumman syystä laissa ilmaistut sanat ja käytännön teot eivät kulje yhtä jalkaa. Mikä onkaan osoittautunut vaikeammaksi kuin kiista saamelaisten oikeudesta omaan maahan? Se on vellonut ikiajat ja on ratkaisematta yhä. Kun saamelaisilla ei ole oikeutta asuttamaansa maahan, jollain muulla tämä oikeus on heidän sijastaan. Lapissa tämä joku muu kantaa nimeä Metsähallitus.
Lapin metsien hakkuista on puhuttu isoon ääneen sodista lähtien. Ensialkuun kansa kauhisteli massiivisia avohakkuita, puhuttiin metsien suoranaisesta raiskauksesta. Lapin herkän luonnon pelättiin tuhoutuvan rajujen hakkuiden alla; tiedetäänhän, että metsä pohjoisessa ei uudistu samalla vauhdilla kuin etelässä. Paljon pahaa jälkeä saatiinkin aikaan.
Vanhat arvokkaat metsät ovat käyneet vähiin. Siksi rippeistä väännetään kättä. Saamelaisten poronhoidolle ja sen myötä saamelaiskulttuurille Ylä-Lapin laidunmetsät ovat elintärkeitä, metsätaloudelle toisarvoisia.