"Kun Paavo Rintala myöhäistuotannossaan kohtasi uudelleen nuoruutensa minän, hänen tekstinsä muuttui vähitellen runoudeksi."
Näin toteaa turkulainen filosofian tohtori Pirkko Alhoniemi tutkimuksessaan kirjailija Paavo Rintalan (1930-1999) myöhäistuotannosta. Minuuden liitupiirissä tutkija tarkastelee Rintalan kirjallisen tuotannon huipentumaa eli kirjailijan kuutta viimeistä kirjaa.
Alhoniemen mukaan Rintalan elämän viimeinen vuosikymmen merkitsi kiihkeän tuotteliaisuuden kautta ja uran komeaa loppunousua. Alhoniemi pitää hyvin harvinaisena, että kirjailija kuusissakymmenissä löytää uuden tyylin, kuten Rintalalle tapahtui.
"Kyse ei ole vain kertojan keinojen uudistumisesta, vaan samalla maailmankatsomuksellisesta mullistuksesta, avartumisesta uusiin suuntiin."
Vuosikymmenien ajan Rintalaa oli totuttu pitämään jatkosodan eepikkona ja suomalaiskansallisena kirjailijana. Mutta myöhäistuotannossaan hän heittäytyikin kerronnallisen minä-muodon ja eläytyvän subjektiivisuuden varaan.
"Kaikissa myöhäistuotannon teoksissaan Rintala kirjoittaa itsensä osaksi eurooppalaista kulttuuri- ja taidehistoriaa. Oma materiaali limittyy nähtyyn, koettuun ja luettuun. Myös oman minuuden kerrostaminen on osa Rintalan myöhäisvaiheen tekniikkaa, kun hän oman ikänsä näköalatasanteelta puhuttelee nuoruutensa minää."
Suomalaisen kirjailijaminänsä hän kytkee eurooppalaisen kulttuurin yhteyteen. Hän rinnastaa itsensä todellisiin henkilöihin, taiteilijoihin ja runoilijoihin.
Tutkija panee Rintalan viimeisimmistä kirjoista merkille, että hänen Kalevaan kirjoittamansa laajat kolumnit olivat eräänlaisia tunnusteluja näitä teoksia varten.
Kolumneissaan Rintala kokeili miten aihe toimii ja monet kolumnit edelsivätkin tulevaa kirjaa.
Kolumnit olivat eräänlaisia aihioita.
Rintalan 1900-luvun lopun kirjat on lukijoiden keskuudessa koettu kiehtoviksi, mutta myös vaikeiksi. Alhoniemen tutkimus antaa avaimet Rintalan loppuajan tuotannon lukkojen avaamiseen.
Pirkko Alhoniemi ei pidä Paavo Rintalan myöhäistekstejä varsinaisina romaaneina.
"Kaikki teokset ovat tavalla tai toisella taiteilijakuvauksia, varsinainen romaani niistä ei ole yksikään."
Entä teema Jumala on kauneus? Jokaisessa 1990-luvun teoksessa Rintalalla korostuu ajatus, jonka mukaan taiteet herättävät oivaltamaan kauneuden merkityksen ja näin jo nuoruudessaan kiteyttämänsä teesin "Jumala on kauneus" hän asettaa myöhäistuotannossaan useaan kertaan koetukselle ja uuteen valaistukseen.
"Kaikki hänen 1990-luvun teoksensa toistavat ajatusta, jonka mukaan ihminen kuolee henkisesti vasta silloin, kun kauneus lakkaa puhuttelemasta häntä."
Uskonnollisessa ajattelussaan entinen teologian ylioppilas Rintala ja viimeisten vuosiensa teologian kunniatohtori ei lopultakaan löydä yksiselitteisiä ratkaisuja uskonnollisiin ongelmiin, joita pohtii. Kirkon oppi Kristuksen lunastustyöstä jättää hänet epäilysten valtaan.
Alhoniemen mukaan Rintalan uskoa Kristuksen lunastustyöhön on ollut omiaan horjuttamaan esimerkiksi tutustuminen Dietrich Boenhofferin ajatteluun. Niinpä tutkijan mukaan Rintalan myöhäistuotannon keskeisiä ajatuksia on näkemys maailmasta, jossa Jumala ei enää ole läsnä.
Hänen jumaluskolta veivät pohjan myös toisen maailmansodan kärsimykset ja massatuho.
"Rintala tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei Jumala enää ollut läsnä eikä välittänyt maailmansa saati sitten yksityisen ihmisen kohtalosta."
Ei hän saanut lopulta ratkaistuksi - itseään tyydyttävällä tavalla - myöskään sitä kysymystä miten Kristuksen uhrikuoleman voi selittää merkitseväksi niiden kannalta, jotka olivat syntyneet joko ennen hänen aikaansa tai vasta parituhatta vuotta hänen jälkeensä.
Alhoniemi on tehnyt loistavan kulttuuriteon laatiessaan tämän tutkimuksen, joka antaa avaimet Paavo Rintalan ainutlaatuisen myöhäistuotannon ymmärtämiseen.
Hän on seurannut Rintalan kirjallista tuotantoa pitkään ja se kyllä näkyy myös tutkimuksessa. Lisäksi tutkimus on laadittu niin luettavaan ja käsitettävään muotoon, että se palkitsee lukijansa hyvillä oivalluksilla moneen kertaan.
Itse arvostelin aikanaan Rintalan myöhäistuotannon kirjat teos teokselta niiden ilmestyttyä. Olin jo silloin sitä mieltä, että Rintala kirjoittaa nyt Nobel-tason tekstiä.
Eikä hän saanut koskaan teoksistaan edes Finlandia-palkintoa, vaikka olikin ehdolla useaan kertaan. Se kertoo Suomen suurimmasta kirjallisuuspalkinnosta ja sen jakajista sekä jakoperusteista aika paljon.