Kolumni

Poh­jois-Suo­mi on pus­sin­pe­rä ilman kan­sain­vä­li­siä yh­teyk­siä – Suomen ja Norjan rajan avaa­mi­nen olisi sym­bo­li­nen alku

On turha miettiä, mitä keväällä olisi aikonut tehdä, koska mitään siitä ei ole enää tehtävissä.

Markku Heikkilä on Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tiedeviestinnän päällikkö.
Markku Heikkilä on Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tiedeviestinnän päällikkö.

On turha miettiä, mitä keväällä olisi aikonut tehdä, koska mitään siitä ei ole enää tehtävissä. Itse olen viime vuodet tehnyt töitä arktisen tutkimuksen ja yhteistyön parissa. Muistot viime vuodelta tähän aikaan – tapahtumia, vieraita, kokouksia, kaikkea touhua – ovat nyt kuvia menneestä maailmasta.

Murros tapahtui valtavan nopeasti, mutta yhtä nopeasti eivät asiat palaa ennalleen. Johonkin tämä asettuu, mutta se uusi normaali on sitten jotain muuta.

Kaikki arktinen toiminta on lähtökohtaisesti luonteeltaan kansainvälistä, olipa se taloutta, tiedettä, politiikkaa, matkailua, kulttuuria, alkuperäiskansojen yhteyksiä tai mitä tahansa. Ilman kansainvälisiä yhteyksiä Pohjois-Suomi on pussinperä, jossa mikään ei liiku.

Tällä hetkellä kaikki kaikkialla tosin ovat samassa jamassa. Mikään ei liiku missään, olipa kyseessä miljoonametropoli tai tien päässä oleva pikkukylä. Pienillä paikkakunnilla saattaa elämä itse asiassa olla monessa suhteessa nyt väljempää, mutta virusta karkuun ei niissäkään päästä.

Millaista voi olla kansainvälinen yhteistyö ajassa, jossa kaikki kansainväliset tapaamiset ovat mahdottomia epämääräisen pitkän ajan?

Etäyhteyksillä voi aikansa hoitaa asioita. Vakiintuneet verkostot pärjäävät niillä pitkäänkin, mutta eivät sentään loputtomiin.

Nyt keväältä peruuntuneita tapahtumia on yksi toisensa jälkeen siirretty toiveikkaasti syksyyn. Yhä ilmeisempää on, että turhan toiveikkaasti. Kuinka siitä eteenpäin, kukaan ei tiedä.

Hyvin mahdollista on, että maailmalla tartuntatilanne jatkuu hankalana pitkään, vaikka Suomessa jo alkaisi helpottaa. Se tietäisi, että matkustusrajoituksista ei pääsisi pitkään aikaan eroon. Kolmen päivän reissuja ei tehdä, jos se tietää kahden viikon karanteenia sekä mennen että tullen.

Kotimaan sisällä tapahtuva toiminta todennäköisesti elpyy nopeammin kuin rajat ylittäviä ihmisten liikkumisia ja tapaamisia edellyttävät asiat. Tällä on erittäin dramaattisia vaikutuksia kaikkeen, mikä liittyy kansainvälisyyteen. Vielä helmikuussa pohjoinen Suomi oli globaalisti kiinnostava paikka, jonne oli helppo tulla. Lappi oli eräänlainen arktisen maailman keskipiste ja Lapin kentille tuli lentokoneita joka puolelta Eurooppaa.

Nyt lähtökohtaisesti kukaan ei liiku mihinkään. Kun alkaa liikkua, painopisteet ovat perusasioiden jälleenrakennuksessa. Siihen ei palata, mihin jäätiin.

Kuvaava esimerkki on Suomen hallitusohjelmaankin kirjattu uuden arktisen strategian valmistelu. Työ oli alkutalvesta hyvässä käynnissä, kuulemistilaisuuksia pidettiin, virkamiehet kokoustivat ja sisältöä linjattiin. Nyt se kaikki on jäissä, ja hetki sitten itsestään selvät lähtöoletukset ovat muuttuneet. Myös kaikki arktisuuteen liittyvä on rakennettava alusta.

Kuka ja missä sen tekee ja mistä lähtökohdista, ja milloin sellaiselle tulee seuraavan kerran aikaa ja tilaisuutta?

Kun joka ainoa kansainvälinen foorumi YK:sta ja EU:sta alkaen on nyt vaikeuksissa ja jotkut valtiot näyttävät halvaantuvan, eivät katseet varmaankaan käänny ensimmäisenä taas pohjoiseen – alueelle, jossa Suomen, Ruotsin ja Norjan rajojen läpi ajettiin niitä edes huomaamatta. Nyt Torniosta ei voi mennä Haaparantaan, ja jopa koko ajatus Ruotsin puolella käymisestä hirvittäisi.

Tästä ei ihan hetkessä nousta ylöspäin. Kolumnisteilla on usein tapana jakaa hyviä neuvoja asioista, joita he eivät kunnolla tunne. Itse tunnen kyllä, mitä arktisessa yhteistyössä on viime vuosikymmeninä tapahtunut. Se tekee entistä vaikeammaksi arvioida, mitä jatkossa tapahtuu. Entiset mallit eivät päde ja syntyvä uusi tilanne on yhä arvoitus.

Yliopistojen verkostot kuten Arktinen yliopisto todennäköisesti elpyvät nopeasti. Tutkimuksen kenttätöitä vaativat asiat voivat olla hankalia pitkään, jos kenttätöihin ei pääse.

Tutkimusmaailma silti tekee kaikkensa, jotta yhteydet jatkuisivat, sillä ilman kansainvälisiä yhteyksiä ei ole arktista tutkimusta.

Poliittisella puolella sellaiset yhteistyöelimet kuin Arktinen neuvosto ja Barentsin neuvosto voivat elpyä vain, jos niihin kuuluvilla valtioilla on sekä hyvää tahtoa että omat asiat kunnossa.

Matkailun toiveet ovat jonkin aikaa yksin kotimaan varassa.

Yksi kuitenkin säilyy: maantiede. Olemme missä olemme, pohjoisessa. Paikassa, jossa kansainväliset yhteydet ovat elinehto.

Parhaimmillaan juuri arktinen alue voi näyttää esimerkkiä siitä, kuinka yhteydet ja luottamus jälleen palautetaan. Suomen ja Norjan välisen rajan avaaminen pohjoisessa normaaliksi ensimmäisenä Euroopan rajoista – sitten kun se on mahdollista - olisi hyvä ja symbolinen alku, sillä juuri siellä olosuhteet voivat hyvinkin sen sallia aiemmin kuin muualla.

Markku Heikkilä on Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tiedeviestinnän päällikkö.