Poh­jois-Suo­men le­pa­koi­ta tut­kit­tu vasta vähän

Euroopan laajuista lepakkoyötä vietettiin jälleen elokuun loppupuolella. Lepakkomiehet ja -naiset eri puolilla Suomea järjestivät kymmeniä retkiä hyviin lepakkokohteisiin. Seuraavassa lyhyt kertomus eräästä lepakkoretkestä.

Ultraäänentunnistimilla tutkijat pääsevät kuuntelemaan lepakoiden ääniä. Ultraäänentunnistimilla tutkijat pääsevät kuuntelemaan lepakoiden ääniä.
Ultraäänentunnistimilla tutkijat pääsevät kuuntelemaan lepakoiden ääniä.
Ultraäänentunnistimilla tutkijat pääsevät kuuntelemaan lepakoiden ääniä.
Kuva: Mutanen Teppo

Euroopan laajuista lepakkoyötä vietettiin jälleen elokuun loppupuolella. Lepakkomiehet ja
-naiset eri puolilla Suomea järjestivät kymmeniä retkiä hyviin lepakkokohteisiin. Seuraavassa lyhyt kertomus eräästä lepakkoretkestä. Aurinko on juuri laskenut. Ilta pimenee vähitellen. Ensimmäiset tähdet aloittavat tuikkeensa yötaivaalla. Viimeiset varislinnut lentävät kohti yöpymispaikkojaan.

Kun muu eläinkunta asettautuu yöpuulle, yökyöpelit heräävät. Yön perhoset aloittavat lentonsa. Tämän tietävät myös salaperäiset lepakot, jotka ovat vähitellen heräilemässä päiväuniltaan. Juuri nyt on oikea hetki lähteä lepakkoretkelle.

Valitsen retkikohteeksi Limingan. Ensimmäinen kohteeni on Vanhassa Limingassa. Jätän autoni Pohjois-Pohjanmaan vanhimman kansakoulurakennuksen pihalle. Nykyisin talossa toimii Vilho Lampi -museo. Kävelen Liminganjokivartta pitkin. Rantatie on hiljainen, vain muutama öinen kävelijä hipsii kohti taidekoulun asuntolaa.

Ehkäpä lepakot ovat tällä kertaa talojen sisäpihoissa tai odottelevat tuulen tyyntymistä jossain kolossa tai linnunpöntössä. Viime syksyn retkellä paikalla lepakoita kuitenkin nähtiin ja kuultiin.

Seuraavaksi ajelen Limingan kirkon ohi kohti Hahtikaria. Sielläkin on tavattu lepakoita. Otan taskulampun mukaani ja hivuttaudun autosta ulos. Aluksi en näe mitään, mutta vähitellen silmäni tottuvat pimeään.

Pohjoisen yötaivaalla silmiini osuu Otavan tähtikuvio. Kävelen jokivarressa olevan pellon reunaa pitkin. Yhtäkkiä jotain tummaa osuu silmiini. Siinä lepakoita nyt sitten on, ensin yksi ja kohta toinenkin. Ne räpistelevät menemään nahkaisilla siivillään vinhaa vauhtia.

Nämä lepakot lentävät suhteellisen korkealla, lähes kymmenessä metrissä. Lentotapa viittaa vahvasti pohjanlepakoihin. Ensin tasaista lentoa, sitten nopeita käännöksiä ja syöksähdyksiä ja jälleen tasaista matkalentoa.

Syöksähdykset ovat merkkejä siitä, että jotain on osunut lepakon tutkaan. Lepakoidenhan tiedetään saalistavan kaikuluotaamalla. Ne päästävät suustaan ääniä, jotka saaliisiin törmätessään kimpoavat takaisin lepakoiden korviin.

Lepakoiden äänet ovat niin sanottuja ultraääniä eli ääniä, jotka ovat ihmiskorville liian korkeita. Näiden ylikorkeiden äänien kuuntelemista varten on kehitetty niin kutsuttuja lepakkodetektoreita, joilla lepakoiden päästämät äänet muutetaan ihmiskorvin kuultaviksi.

Äänet ovat hyvin mielenkiintoisen kuuloista rätinää ja piipitystä. Sekin tiedetään, että jokaisella lepakkolajilla on tietynlainen ääni, josta lajit voi määrittää. Parempilaatuisilla detektoreilla ääniä voidaan myös äänittää ja myöhemmin analysoida tietokoneen avulla. Seuraan lepakoiden saalistusta varttitunnin ajan, sitten ne katoavat. Ehkäpä ne vaihtoivat saalistusaluetta tai vain muutoin pitävät välillä taukoa jossain lähistön puunkolossa.

Pohjois-Suomessa tiedetään varmuudella tavatun vain pohjanlepakkoa. Toisaalta tutkimuskin on ollut todella vähäistä. Viime vuosien aikana Suomen lepakoiden tutkimus on lähtenyt ripeästi käyntiin. Lepakoiden levinneisyyden ja lajiston kartoittamiseen voi osallistua kuka tahansa lepakoista kiinnostunut.

Tutkijat ovat kiinnostuneita muun muassa lepakoiden talvehtimispaikoista tai pesimispaikoista, samoin yksittäisiäkin lepakkohavaintoja voi nykyisin helposti ilmoittaa esimerkiksi internetin kautta.